maanantai 29. syyskuuta 2014

13 - KELLOKONEISTO

Kahdenkymmenenkahden ja puolen minuutin ajan John Nell oli istunut pöytänsä ääressä tuijottaen tyhjää paperia toivoen, että pian sille ilmestyisi sanoja. Ei, herra Nell ei saanut paperille yhtäkään sanaa, koska hänen pieni päänsä oli tyhjä. Hänen villeimmät unelmansa olivat kävelyä harmailla, muodottomilla massoilla, jotka koostuivat elämän tärkeistä asioista; siis numeroista seuraavaa raporttia varten. Siitä, kuka voittaisi ison pelin seuraavana lauantaina. Valot John Nellin elämässä vilkkuivat kuin kynttilät kaukaisuudessa. Ne osat hänen aivoistaan, joilla oli ollut edes pientä mielenkiintoa tai erilaisuutta olivat poistuneet hänen kirjoituksiensa takia, joita hän vielä mielessään pyöritteli. Hän uskoi, ettei koskaan edes löytäisi sanoja mielestään, eikä hän varmasti niitä enää keksisikään. Herra Nellin onneksi hänen ei tarvinnut selitellä mitään, koska hän ei tulisi elämään tätä iltaa pidemmälle. Hän tulisi kuolemaan kello 11:47.

Johnin kello oli antiikkia; se oli kello, joka tikitti ja kolahteli monotonisesti päivä toisensa jälkeen. Kyseinen kello oli Johnin mielestä oikein hyvä esimerkki hänen elämästään. Minuuttien ajan John vielä tuijotti haalistunutta paperia, joka oli keltaistunut huonon säilytyksen takia tupakoijan asunnossa, ennen kuin hän päätti nousta ylös. Olisi mahdollista, jos hän ei nyt olisi päättänyt nousta ylös, että hän olisi voinut vielä nousta ylös seuraavana päivänä. Oli kuitenkin todennäköisempää, että ylös nouseminen oli väistämätöntä, aivan kuten kellon tikityskin. Kello oli 11, joten Johnin oli aika valmistautua nukkumaan.

John oli saanut pyjamansa päälleen. Hän käveli sekaiseen keittiöön hänen rähjäisessä yksikerroksisessa kodissaan (jos sitä nyt edes kodiksi saattoi kutsua). Kun hän käveli jääkaapille nappaamaan itselleen maitoa tai ruosteenmakuista vettä, kuuli John äänen. Äänen, joka ei ollut normaalia. Se ei tullut siitä, että hänen naapurinsa O'Leary heitteli hänen ohutta vaimoaan ohuita seiniä pitkin, eikä siitä, että hän heitteli nyrkkiään vaimoaan kohden. Tämä oli huomattavasti lempeämpi ääni.

Herra Nell kuuli metallin kääntyilevän, hän kuuli kevyiden ketjujen raapivan hellästi vanhoja väkipyöriä, ja hän kuuli oven avautuvan. "Luultavasti naapurit laittoivat television päälle", John sanoi itselleen. Ajatus tyydytti häntä hetken aikaa.

Mutta ei, hän ajatteli otettuaan siemaisun vettä muistuttavasta kaljasta, jota joi mieluummin kuin hänen outoa vettään, ei, tämä ääni jatkui. Se ei kuulostanut värähtelevältä, surisevalta ääneltä, jonka hän oli kuullut tulevan hulppean elektroniikkakaupan ovelta. John lopetti juomisen ja kuunteli ääntä niin tarkkaan kuin vain pystyi, ja silloin hän kuuli kuiskauksia.

Etäisiä, ne olivat hyvin etäisiä hänen kuullessaan ne ensimmäisen kerran. Hän ei saanut selvää sanoista, eikä varsinkaan lauseista, eikä todellakaan niistä epämääräisistä virkkeistä joita he utelivat. Mutta ääni kasvoi, kuiskausten ääni kasvoi, kun ketjujen ja kauan sitten käytettyjen mekaniikkalaitteiden ääni läheni. Äänet lisääntyivät ja niin lisääntyivät Johnin pelotkin. John mietti niiden hetkien aikana, toisinaan ääneen ja toisinaan vain mielessään, että oliko jotain tulossa, että ketä se jokin oli tulossa hakemaan. Ja kun hän mietti, hän alkoi kuulla sanat kuiskausten takana.

Mutta ne eivät olleet sanoja, eivät ainakaan hänelle. Hänelle ne olivat kuvia, valokuvia. Hänelle jokainen sana miljoonien sanojen välissä tarkoitti muistoa, omaa ajatusta ja silloin hänen suurimmat pelkonsa nousivat pintaan. Hän peitti korvansa, mutta ääni vain jatkui. Se ääni hyökkäsi hänen korviensa kimppuun, eikä se jäänyt vain siihen. Hän tunsi läsnäolon. Hän kuuli sanat, ja metallisen kirskunnan, joka synkkasi täydellisesti hänen kellonsa ainutlaatuisen tahtimittarin kanssa. 11:36, hän katsahti kelloa, mutta niissä numeroissa ei yhtäkkiä enää ollutkaan mitään järkeä. John Nell huusi ja juoksi ja hakkasi päätään seinää vasten vaan saadakseen ne sanat, joilla ei ollut merkitystä mutta yhtäkkiä olikin, loppumaan. Sitten, kun herra Nell istui alas tyhjän kaljatölkkinsä ääreen kello 11:42, kaikki loppui.

Kaikki loppui hetkeksi. Rattaiden kirskuna, hänen kellonsa pulssi, hänen sydämensä pulssi, kellon liike, kaikki loppui. John kuuli sen äänen - ei - John kuuli kahden metallin läheisyydestä aiheutuvan läpitunkevan huudon ja John kuuli myös oman huutonsa. Hän ei tietänyt, kumpi oli kammottavampi. John Nell, kolmekymmentäkaksivuotias Fonz'Delin varajohtaja; John Nell, satakiloinen entinen high schoolin painonnostomestari, josta tuli hot dogien syömisen mestari; John Nell, mies, joka vietti kaksi kuukautta vankilassa huumeiden takia juoksi huoneeseensa niin lujaa kuin hän tanakoilla jaloillaan pääsi voidakseen mennä sänkynsä taakse itkemään.

Hänen itkunsa ei saanut metallin huutoa laantumaan, eikä sillä voinut estää väistämätöntä. Huuto, jonka John kuuli patjansa takaa, sai nyt seurakseen kiljuntaa. Se ääni sai Johnin muistamaan, kuinka heidän perheensä kissa oli kävellyt liian lähelle heidän takkaansa ja muuttunut tuhkakasaksi. John mietti, että tulisiko hänkin olemaan pian samanlainen, ja kello 11:44 John mietti, että mitä tuhkakasa tuntisi. Johnin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli askelia.

Kello oli taas kerran jatkanut tikitystään. Sen tikityksen tahdissa ne jalatkin liikkuivat. Varmat ja raskaat, joskin nopeat jalat seurasivat kellon tahtia. John katsahti keltaisen sävyistä petiään keittiön oviaukon suunnalla, ja hän näki rytmikkään varjon liikkuvan lähemmäs. Johnin silmät laajenivat, mutta saapujan tahti ei lisääntynyt, ei, hänen tahtinsa vastasi vieläkin kellon kumeita lyöntejä. Hänen kätensä liikkuivat hallitusti asennosta seuraavaan, eikä se tahti koskaan lisääntynyt, eikä koskaan hillittänyt. Kello löi 11:46. ja John tiesi olevansa minuutin lähempänä loppuaan.

Raskaat askeleet jatkoivat matkaansa ovea kohden ja niiden myötä myös kirkuna kasvoi äänekkäämmäksi. Pelon kyyneleet virtasivat Johnin poskea pitkin, mutta John pysyi paikoillaan. Hän oli jähmettynyt pelosta ja uteliaisuudesta. Tai niiden kahden sairaasta yhdistelmästä. John katsoi, kuinka teräksinen paholainen lähestyi häntä. Sen silmät olivat kirkkaanpunaiset, ja ne olivat täynnä ilkikurista iloa ja järkyttävää uteliaisuutta. Olento otti lähes näkymättömän askeleen, kun kellokin otti omat näkymättömät askeleensa. Kello lähetti olennon kohti määränpäätään. John ajatteli silloin, että tämän oli pakko olla kuolema. Näin kaikkien syntisten tuli kuolla. John katsoi, kuinka hänen elämänsä vievä lähestyi hetki hetkeltä, vaikka jälkeenpäin John olikin varma, että jonkun toisen vuoro olisi millä tahansa minuutilla, minä tahansa päivänä. John pysyi paikoillaan ja viimeisen viidentoista kellon tikityksen aikana olento otti viimeiset viisitoista askelta Johnin luo.

Yhden askeleen päässä olento lävisti Johnin sydämen poramaisilla kynsillään. Johnin ruumis jäi makaamaan paikoilleen, ja hänen kasvoilleen jäi ikuisesti ilme, joka kertoi, että hän tiesi olleensa kuollut syntymästään saakka.

---

En  ole lopettanut, vaikka varmaan siltä vaikuttaakin. Toisinaan inspiraatio iskee, ja silloin jaksan kirjoittaa. Tämä tarina oli hyvinkin psykedeelinen, ja tämän suomentaminen oli oikein hauskaa, joskin hyvin vaikeaa.

Laittakaa lisää suomennosideoita, hyvät ihmiset! Tämänkin joku on teistä toivonut.

- Nelli


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

12 - SMILE.JPG

Ensimmäistä kertaa tapasin Mary E:n vuonna 2007. Hänen aviomiehensä Terence, jonka kanssa he olivat
olleet aviossa viisitoista vuotta, sopi minulle haastatteluajan Mary E:n kanssa. Lopulta Mary oli suostunut, koska en ollut virallinen toimittaja vaan pelkkä harrastelija etsimässä tietoa muutamaan yliopistotehtävään. Jos kaikki menisi niin kuin on suunniteltu, saisin tietooni myös vähän fiktiota. Valitsimme haastatteluajaksi tietyn viikonlopun, kun olin Chicagossa asiaan liittymättömällä reissulla. Juuri viime hetkellä Mary kuitenkin kieltäytyi tapaamasta minua ja lukittautui pariskunnan makuuhuoneeseen. Puolisen tuntia istuin Terencen kanssa makuuhuoneen oven takana, kun minä kuuntelin ja tein muistiinpanoja hänen yrittäessä rauhoitella vaimoaan.

Maryn puheissa ei ollut juurikaan mitään järkeä, mutta hän puhui juuri sitä, mitä oletin. Vaikka en voinut nähdä häntä, saatoin kuulla hänen itkevän. Lisäksi syy, miksi hän ei halunnut puhua minulle oli selvä; hän mainitsi toistuvasti painajaisensa. Terence pyyteli anteeksi vaimonsa puolesta ja minä muistuttelin, etten ole toimittaja etsimässä tarinaa, vaan ainoastaan utelias nuori mies etsimässä tietoa. Sitä paitsi olisin voinut hyvin löytää tuolloin toisen, samankaltaisen tarinan ja keskittyä siihen.

Mary E. vieraili usein pienellä chigagolaisella foorumilla vuonna 1992, jolloin hän törmäsi ensimmäistä kertaa smile.jpg:hen ja se muutti hänen elämänsä lopullisesti. Hän ja Terence olivat olleet naimisissa vain viisi kuukautta. Mary oli yksi arvioidusta 400 ihmisestä, jotka näkivät kuvan foorumilla. Hän on kuitenkin ainut, joka on puhunut kokemuksesta avoimesti. Loput eivät ole tulleet julkisuuteen - tai ehkä he ovat kuolleita.

Vuonna 2005, kun olin aloittanut lukion, kiinnostuin smile.jpg:stä ensimmäisen kerran. Mary oli useimmiten mainittu "Smile.dogin" uhri, joskin sitä kutsuttiin suurimmaksi osaksi smile.jpg:ksi. Kiinnostuin siitä, koska aiheesta ei ollut lähes ollenkaan tietoa, niinkin vähän, että ihmiset eivät uskoneet moiseen huhuun tai huijaukseen. Toki kiinnostuin tarinan kaameasta luonteesta, enkä voi väittää, etteivätkö tämänkaltaiset asiat vedä minua puoleensa.

Tarina on uniikki. Vaikka ilmiö keskittyy vain yhteen kuvatiedostoon, ei kuvaa löydä internetistä, vaan erilaisilta foorumeilta löytyy samankaltaisia photoshopattuja kuvia. Näitä pidetään feikkeinä, koska niillä ei ole samaa vaikutusta kuin oikealla smile.jpg:llä. Ne eivät siis aiheuta hermostuneisuutta tai tilapäistä aivolohkon aiheuttamaa epilepsiaa.

Tämä reaktio on yksi niistä asioista, miksi tätä huhua ylenkatsotaan niin paljon. Se on yksinkertaisesti eriskummallinen, joskin tämä riippuu siitä, että keneltä kysyt. Smile.jpg:n olemassaoloa saattaa kieltää yhtä lailla pelosta kuin uskonpuutteestakin.

Smile.jpg tai smile.dog eivät löydy Wikipediasta, vaikka kyseinen sivu sisältää monia muita skandaalisivuja, kuten esimerkiksi ****** (hello.jpg) ja 2girls1cup. Jos joku yrittää luoda sivun smile.jpg, se poistetaan heti.
Smile.jpg:hen törmäykset ovat internetlegenda. Mary E:n tarina ei ole uniikki; on muitakin tarinoita, joissa jotkut väittävät nähneensä kuvan. On sellainenkin huhu, että vuonna 2002 hakkeri meni erään foorumin sivuille ja lisäsi huumori- ja satiirifoorumille Smile.dog -kuvia, jonka jälkeen lähes puolet foorumin käyttäjistä olivat epileptikkoja.

Kuulemma vuonna 1990 smile.jpg pyöri internetissä sähköpostiviestinä, jonka aiheena oli "SMILE!! GOD LOVES YOU!" Tällaiset tapahtumat jättäisivät jälkensä, mutta harva ihminen todistaa kohdanneensa tämän tilanteen eikä linkkiä tai tiedostoa ole koskaan löydetty.

Smile.jpg:n nähneet usein vitsailevat, että heillä ei ollut aikaa tallentaa kuvaa kovalevylleen. Joka tapauksessa jokainen, joka väittää nähneensä kuvan, kertoo samaa: koirankaltainen olento (kuulemma siperianhuskyn näköinen) on valottuneena kamerassa, istuu synkässä huoneessa ja ainut taustalla näkyvä yksityiskohta on ihmisen käsi ojennettuna kuvan vasenta reunaa kohden. Käsi on tyhjä, mutta sitä sanotaan usein "kutsuvaksi." Tietenkin suurin osa on kuvassa olevalla koiralla (tai koiran kaltaisella olennolla, koska toiset silminnäkijät ovat varmempia näkemästään kuin muut). Peto hymyilee leveästi näyttäen kaksi riviä todella valkoisia, suoria, teräviä, todella ihmisenkaltaisia hampaita.

Silminnäkijät eivät tietenkään kertoneet tätä heti kuvan näkemisen jälkeen, vaan muistelivat kuvaa silloin, kun he kokivat epileptisiä kokemuksia ja näkivät kuvan silmissään. Nämä kohtaukset jatkuvat toistuvasti, usein silminnäkijöiden unissa, joten tuloksena on todella aitoja ja häiritseviä painajaisia. Kohtauksia voi hoitaa lääkkein, mutta se ei toimi kaikissa tapauksissa.

Mary E:llä ei ilmeisesti ollut toimivaa lääkitystä. Sen takia, kun kävin hänen asunnollaan vuonna 2007, lähetin viestiä monelle urbaanilegendoja ja taruja tutkiville uutisryhmille, sivuille ja sähköpostiketjuille toivoen, että löytäisi mahdollisesti smile.jpg:n muita uhreja. Siis sellaisia uhreja, jotka suostuisivat puhumaan kokemastaan. Hetkeen mitään ei tapahtunut ja unohdin asian kokonaan, koska olin aloittanut yliopiston ja olin suhteellisen kiireinen. Kuitenkin Mary otti minuun itse yhteyttä maaliskuun alussa vuonna 2008.

Vastaanottaja: jml@****.com
Lähettäjä: marye@****.net
Aihe: Viime kesän haastattelu

Hyvä herra L,
olen hyvin pahoillani viimekesäisestä käytöksestäni. Toivon, että tiedät, ettet ole syypää kieltäytymiseeni. Sen sijaan minä - minun käytökseni - johti minut siihen tilanteeseen. Olen tajunnut, että olisin voinut hoitaa asian paremmin. Toivon, että voit antaa anteeksi. Tuolloin olin kuitenkin peloissani.

Viidentoista vuoden ajan smile.jpg on vainonnut minua. Smile.dog tulee uniini joka yö. Tiedän, että se kuulostaa hullulta, mutta se on totta. Unieni, painajaisteni, laatu on sanoinkuvailematon ja ne ovat erilaisia kuin muut kokemani unet. En liiku enkä puhu. Katson vain eteenpäin, ja ainut asia edessäni on sen kamalan kuvan tapahtumat. Näen kutsuvan käden, ja näen Smile.dogin. Se puhuu minulle.

Ei se ole tietenkään koira, mutta en toisaalta tiedä mikä se on. Se kuulemma jättää minut rauhaan, jos teen niin, kuin se käskee. Minun pitää kuulemma vain "levittää sanaa." Niin se pyytää. Ja tiedän tarkkaan, mitä se tarkoittaa: se haluaa minun näyttävän kuvan jollekulle toiselle.

Ja pystyin siihen. Viikko tapahtuman jälkeen sain kirjekuoren ilman palautusosoitetta. Sen sisällä oli kasetti, ja tiesin tasan tarkkaan, mitä se sisälsi.

Pohdin pitkään vaihtoehtojani. Voisin näyttää sen tuntemattomalle, työkaverilleni.. Voisin näyttää sen jopa Terencelle, vaikka idea puistatti minua. Ja mitä sitten tapahtuisi? No, jos Smile.dog piti sanansa, saisin nukuttua. Mutta jos se valehtelisi, mitä tekisin? Enkä tiennyt, vaikka minulle tapahtuisi jotain pahaa, jos kuuntelisin olennon käskyä.

En tehnyt siis mitään viiteentoista vuoteen, vaikka pidin kasetin piilossa muiden tavaroideni seassa. Joka yö viidentoista vuoden ajan Smile.dog on tullut uniini ja vaatinut minua levittämään sanaa. Viisitoista vuotta olen pysynyt kovana, vaikka toisinaan on ollut vaikeampaa. Monet muut Smile.jpg:n nähneet lopettivat foorumilla käymisen; jotkut heistä olivat kuulemma tehneet itsemurhan. Toiset pysyivät täysin hiljaa, katosivat vain internetistä. Heistä olen huolissani kaikista eniten.

Toivon mukaan annat minulle anteeksi, herra L, mutta viime vuonna, kun otit yhteyttä ja mieheni kysyi haastattelusta, olin lähes romahtamispisteessä. Olin antamassa sinulle sen kasetin. En välittänyt valehteliko Smile.dog vai ei, minä tahdoin sen loppuvan. Sinä olit tuntematon henkilö, joku, jota en tuntenut, ja ajattelin voivani tehdä sen ilman omantunnon tuskaa. Olisin vain antanut kasetin sinulle osana tutkimustasi ja sinetöinyt kohtalosi.

Ennen kuin saavuit, tajusin, mitä olin tekemässä; aioin pilata elämäsi. En kestänyt ajatusta, enkä kestä sitä vieläkään. Minua hävettää, herra L, ja toivon, ettet enää tutki smile.jpg:tä  varoitukseni jälkeen. Voi olla, että tapaat vielä jonain päivänä jonkun toisen hänen uhreistaan. Jonkun heikomman, joka aikoo noudattaa Smile.Dogin käskyjä.

Lopeta kun olet vielä koossa.

Terveisin,
Mary E.

Terence otti minuun yhteyttä kuun lopussa ja kertoi, että Mary oli tappanut itsensä. Siivotessaan hänen jättämiään tavaroita, poistaessaan hänen sähköpostitilejään ja tehden kaikkea muuta sen tapaista, törmäsi hän kyseiseen viestiin. Hän oli murtunut mies; hän itki sanoessaan, että minun tuli noudattaa vaimoni pyyntöä. Hän oli löytänyt kasetin, mutta poltti sen. Lopulta se oli vain tuhkakasa. Kasetti oli palaessaan sähissyt kuin eläin, ja se asia oli häirinnyt häntä.

Olin hieman epäröivä. En tiennyt, mitä voisin vastata siihen. Ensin ajattelin sen olevan vitsi, että pari olisi pelleillyt kanssani päästäkseen eroon minusta. Sanomalehdetkin kuitenkin varmistivat, että Mary E. oli kuollut. Tietenkään artikkeleissa ei puhuttu mitään itsemurhasta. Silloin päätin, että en tutkisi enää smile.jpg:tä - varsinkaan, kun minun loppukokeeni olisi toukokuun lopussa.

Maailmalla on kuitenkin tapa koetella meitä. Oli kulunut vuosi siitä, kun olin palauttanut haastattelun Mary E:n kanssa. Silloin sain toisen sähköpostiviestin:

Vastaanottaja: jml@****.com
Lähettäjä: elzahir82@****.com
Aihe: smile

Hei!
Löysin sähköpostiosoitteesi profiilistasi. Sanoit, että olit kiinnostunut smiledogista. Se ei ole niin paha, kuin muut väittävät, eli lähetin sen sinulle. Levitän vain sanaa.

:)

Viimeinen rivi aiheutti minulle kylmänväreet.

Sähköpostipalveluni mukaan siinä oli yksi liite - nimellä smile.jpg, tietenkin. Mietin hetken, jos vaikka lataisi sen. Se oli luultavasti feikki, ja vaikka se ei olisikaan, en ollut täysin varmistunut smile.jpg:n voimista. Mary E:n tunnukset olivat pelästyttäneet minut, kyllä, mutta hän oli joka tapauksessa mielenterveysongelmainen. Ihan oikeasti, miten yksinkertainen kuva kuten smile.jpg pystyisi tekemään ne asiat, joita sen piti aiheuttaa? Minkälainen olio pystyi valloittamaan ihmisen mielen vain katseen kautta?

Ja jos senkaltaiset asiat olivat mahdottomia, miksi legenda oli edes olemassa?

Jos lataisin kuvan ja Mary olisi oikeassa, jos Smile.dog tulisi uniini ja vaatisi minua levittämään sanaa, mitä tekisin? Eläisinkö elämäni kuin Mary oli sen elänyt, taistellen käskyä vastaan niin kauan, että kuolisin? Vai levittäisinkö sanaa tahtoessani rauhan? Ja jos valitsisin viimeksi mainitun, miten tekisin sen? Kenelle antaisin sellaisen taakan?

Jos tekisin niin kuin suunnittelin, eli kirjoittaisin artikkelin smile.jpg:stä, päätin, että voisin lisätä kuvan siihen
todisteena. Ja jokainen, joka lukisi artikkelin olisi uhri. Ja vaikka liitteenä oleva smile.jpg olisi aito, olisinko tarpeeksi arvaamaton pelastaakseni itseni sillä tavalla?

Pystyisinkö levittämään sanaa?

Kyllä. Kyllä pystyisin.

---

Teidän pyynnöstänne suomensin tämänkin. Tämä oli minulle tuttu tarina, josta pidän paljon. Ohessa on muuten mahdollisia kuvia smile.jpg:stä. Mikään näistä ei kyllä aiheuttanut minulle mitään reaktioita - ehkä pientä puistatusta.

Mitä luulette, voisiko tämä perustua tositapahtumiin?

- Nelli

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

11 - TULPA

Viime vuonna osallistuin eräänlaiseen psykologiseen testiin, tai sellaiseksi sitä ainakin kutsuttiin. Löysin paikallisesta sanomalehdestä ilmoituksen, joka oli ainut minulle soveltuva tarjous siinä lehdessä. Siinä etsittiin hyvän mielikuvituksen omistavia ihmisiä ja siitä saisi kuulemma helppoa rahaa. Niinpä minä soitin heille ja sovimme haastatteluajan.

Minun tulisi olla yksin huoneessa ja minun päähäni asennettaisiin sensorit, jotka tulkitsisivat minun aivotoimintaani. Siellä minun tulisi luoda itseni kaksoisolento - Tulpa, kuten he sitä kutsuivat.

Se kuulosti helpolta, joten suostuin, kunhan he kertoivat minulle, kuinka paljon palkkaa saisin. Aloitin seuraavana päivänä. He veivät minut yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli peti. Tämän jälkeen he asensivat sensorit päähäni. Ne sensorit olivat kiinni mustassa, vieressäni olevani laatikossa. He kävivät kanssani läpi kaksoisolentoni luomisen ja kertoivat, että jos tylsistyn, minun pitäisi liikkumisen sijasta kuvitella kaksoisolentoni liikkuvan ympäriinsä. Tai sitten minun pitäisi puhua hänen kanssaan. Idea oli siis se, että hänen tulisi olla kanssani koko session ajan.

Koe tuotti minulle ongelmia muutamana ensimmäisenä päivänä. Tilanne oli paljon normaalia unelmointia kontrolloidumpi. Kuvittelin kaksoisolentoni paikan päälle, mutta hetken kuluttua harhauduin. Neljänteen päivään mennessä kykenin kuitenkin pitämään hänet luonani sen koko kuusituntisen. Heidän mukaansa pärjäsin hyvin.

Toisella viikolla he siirsivät minut huoneeseen, jonka seinillä oli kaiuttimet. He halusivat nähdä, pystyisinko pitämään Tulpan kanssani, vaikka aistejani häirittiin. Musiikki oli ristiriitaista, rumaa ja rauhatonta, joten se teki ymmärrettävästi prosessin vaikeammaksi. Siltikin selviydyin. Seuraavalla viikolla musiikki muuttui entistä rauhattomammaksi ja siihen lisättiin erinäisiä särinöitä ja kiljaisuja. Se kuulosti vähän vanhalta yhteyttä etsivältä modeemilta. Lisäksi musiikissa oli synkkää minulle tuntematonta puhetta. Minä kuitenkin vain nauroin - olin tuolloin jo mestari.

Vajaan kuukauden jälkeen tylsistyin. Saadakseni asioihin uutta potkua aloin kommunikoida kaksoisolentoni kanssa. Joskus me keskustelimme, toisinaan pelasimme kivi-sakset-paperia tai saatoin kuvitella hänet esimerkiksi jonglööraamassa tai break-tanssimassa. Periaatteessa tekemässä kaikkea, mikä oli mielestäni huvittavaa. Kysyin tutkijoilta, että häiritsikö pelleilyni heidän tutkimuksiaan, mutta he rohkaisivat minua jatkamaan.

Niinpä me pidimme hauskaa ja kommunikoimme, ja se olikin hauskaa hetken aikaa. Sitten asiat kuitenkin saivat oudomman käänteen. Kerroin hänelle ensitreffeistäni eräänä päivänä ja hän korjasi minua. Sanoin deittini päällä olleen keltaisen paidan, mutta hän kertoi sen olleen vihreä. Hän oli ollut oikeassa. Se oli ahdistavaa, joten puhuin asiasta tutkijoiden kanssa vuoroni jälkeen. "Käytät ajatuksia päästäksesi alitajuntaasi", he selittivät. "Tiesit jollain tasolla olleesi väärässä, ja korjasit itseäsi alitajuntaisesti."

Niinpä pelottava muuttui yhtäkkiä siistiksi. Puhuin alitajunnalleni! Se vaati harjoitusta, mutta tajusin, että voin kysellä asioita Tulpaltani ja jopa löytää jotain muistojani. Kaksoisolentoni pystyi lainaamaan aikoinaan lukemani kirjan tekstiä, tai kertomaan yläasteella oppimiani asioita, jotka olin heti unohtanut. Se oli uskomatonta.

Noihin aikoihin aloin "kutsua" kaksoisolentoani myös tutkimuskeskuksen ulkopuolella. En usein aluksi, mutta loppujen lopuksi totuin niin paljon hänen näkemiseensä, että oli lähes outoa olla näkemättä häntä. Siis aina kun olin tylsistynyt, kuvittelin kaksoisolentoni. Niinpä kaksoisolentoni alkoi olla seurassani lähes koko ajan. Oli huvittavaa pitää häntä lähellä mielikuvitusystävää. Kuvittelin hänet viettäessäni aikaa ystävieni kanssa tai äitini luona vieraillessa, ja kerran toin hänet jopa treffeille kanssani. Minun ei täytynyt puhua hänelle ääneen, joten pystyin keskustelemaan hänen kanssaan eikä kukaan arvannut mitään.

Tiedän, että se kuulostaa oudolta, mutta se oli hauskaa. Hän ei ollut vain kävelevä tietosanakirja muistoistani ja asioista, jotka olin jo unohtanut, vaan hän vaikutti ymmärtävän minua paremmin kuin minä toisinaan. Lisäksi hän pystyi lukemaan elekieltä täysin eri tavalla kuin minä. Esimerkiksi luulin, että treffeillä meni huonosti, mutta kun hän sanoi, että nainen nauroi vitseilleni vähän liiankin paljon ja että nainen nojautui puoleeni puhuessaan, minä kuuntelin häntä. Siis treffit menivät loppujen lopuksi todella hyvin.

Kun olin ollut neljä vuotta tutkimuskeskuksessa, oli hän kanssani aina. Tutkijat tulivat luokseni eräänä päivänä kysyäkseen, että joko olin lopettanut hänen kuvittelemisensa. Kerroin, että en, mistä he olivat tyytyväisiä. Kysyin kaksoisolennoltani, että minkäköhän vuoksi he olivat kysyneet niin, mutta hän oli vain kohauttanut olkiaan. Niin tein minäkin.

Tässä vaiheessa erkanin jo vähäsen maailmasta. En enää pystynyt olemaan ihmisten kanssa. Kaikki olivat niin hämmentyneitä ja epävarmoja itsestään, kun minulla taas oli itseni kaksoisolentoni seuranani. Se teki sosiaalisesta kanssakäymisestä kiusallista. Kukaan muu ei tajunnut syitä tekojensa takana, tai sitä, että miksi jotkut asiat saivat heidät suuttuneeksi, kun toiset taas saivat heidät nauramaan. He eivät tienneet mikä heitä kontrolloi. Mutta minä tiesin - tai ainakin voisin kysyä itseltäni ja saada vastauksen.

Tapasin ystäväni eräänä iltana. Hän hakkasi ovea niin kauan, että avasin. Hän tuli sisään riehuen. "Et ole vastannut viesteihini viikkoihin, senkin mulkku!" Hän huusi. "Mikä vittu sinun ongelmasi on?"

Meinasin pyytää häneltä anteeksi ja luultavasti olisin lähtenyt hänen kanssaan baariin sinä iltana, mutta yhtäkkiä Tulpani suuttui. "Lyö häntä", se sanoi, ja ennen kuin tajusinkaan, olin tehnyt niin. Kuulin hänen nenänsä murtuvan. Hän kaatui lattialle ja alkoi lyödä, ja loppujen lopuksi hakkasimme toisiamme pitkin poikin kämppää.

Olin silloin raivokkaampi kuin koskaan ja en todellakaan ollut armollinen. Kaadoin hänet maahan ja potkin häntä pedon omaisesti kylkiluihin, jonka jälkeen hän pakeni itkien ja kyyristellen.

Poliisit olivat paikalla muutamaa minuuttia myöhemmin, mutta kerroin heille, että ystäväni oli tunkeilija ja koska hän ei ollut paikalla väittämässä vastaan, selvisin tilanteesta varoituksella. Tulpani oli virnuillut koko ajan. Me vietimme yön ihastellen voittoani ja sitä, miten pahasti olin hakannut ystäväni.

Vasta seuraavana aamuna, kun näin mustan silmäni ja avonaisen huuleni muistin, mikä oli saanut minut raivon valtaan. Kaksoisolentoni oli se, joka oli raivostunut, en minä. Olin tuntenut oloni syylliseksi ja minua hävetti, mutta hän oli johtanut minut taisteluun huolestuneen ystäväni kanssa. Hän oli tietenkin paikalla ja tiesi ajatukseni. "Et tarvitse häntä enää. Et tarvitse ketään muuta", hän kertoi, ja tunsin ihoni värähtävän.

Selitin kaiken tämän tutkijoille, mutta he vain nauroivat. "Et voi pelätä mielikuvitustasi", yksi heistä selitti. Kaksoisolentoni seisoi hänen vierellään ja nyökkäsi, jonka jälkeen virnisti minulle.

Yritin kuunnella heitä, mutta seuraavina päivinä muutuin entistä hermostuneemmaksi Tulpani kanssa. Hän vaikutti muuttuvan. Hän näytti pidemmältä ja uhkaavammalta. Hänen silmissään oli ilkikurinen tuike ja samaa näin myös hänen hymyssään. En menettäisi järkeäni minkään työn takia. Jos hän olisi pois hallinnastani, lähettäisin hänet pois. Olin niin tottunut siinä vaiheessa luomaan hänet, että jouduin tekemään kaikkeni estääkseni hänen näkemisensä. Se kesti muutaman päivän ajan, mutta se alkoi toimia edes jotenkuten.

Pystyin pääsemään hänestä eroon parin tunnin ajaksi. Kuitenkin joka kerta, kun hän tuli takaisin, näytti hän entistä huonommalta. Hänen ihonsa vaikutti tuhkaisemmalta, hampaansa terävimmiltä. Hän sähisi ja uhkaili ja kiroili. Se epämääräinen musiikki, jota olin kuunnellut kuukausien ajan, näytti seuraavan häntä kaikkialle. Jopa kotona ollessani, kun rentouduin ja unohdin keskittyä hänen poissa pitämiseensä, hän ja se uliseva ääni olivat siellä.

Kävin yhä tutkimuskeskuksessa ja vietin siellä ne kuusi tuntia. Tarvitsin rahaa, ja kuvittelin, etteivät he tietäneet minun lopettaneen Tulpan luomista. Olin väärässä. Eräänä päivänä vuoroni jälkeen, noin viiden ja puolen kuukauden kuluttua, kaksi miestä nappasi ja sitoi minut, kun taas eräs laboratoriotakissa pisti neulan minuun.

Heräsin huoneessa sidottuna petiin musiikin soidessa. Kaksoisolentoni seisoi ylläni nauraen, eikä hän enää näyttänyt edes inhimilliseltä. Hänen piirteensä olivat vääristyneet. Hänen silmänsä olivat uponneet silmäkuoppiin ja olivat kuin ruumiilla. Hän oli paljon pidempi kuin minä mutta kyyristyi. Hänen kätensä olivat vääristyneet ja hänen kyntensä olivat kuin piikkejä. Hän oli suoraan sanoen helvetin pelottava. Yritin saada hänet pois, mutta en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään. Hän kikatti ja laittoi letkun käteeni. Minä yritin taistella naruja vastaan niin hyvin kuin pystyin, mutta en pystynyt liikkumaan lähes ollenkaan.

"Saat parasta kamaa, luulisin. Miten mieli? Utuinen?" Hän nojasi lähemmäs ja lähemmäs puhuessaan. Lähes oksensin; hänen hengityksensä haisi pilaantuneelta lihalta. Yritin keskittyä, mutten pystynyt karkottamaan häntä.

Seuraavat pari viikkoa olivat kamalaia. Aina välillä joku lääkäripukuinen tuli pistämään minuun jotain ainetta tai pakkosyöttämään minulle pillerin. He pitivät minut huonovointisena ja keskittymiskyvyttömänä ja joskus jättivät minut hallusinaatioiden ja vainoharhaisuuden valtaan. Minun luomani hahmo oli kuitenkin yhä paikalla, aina haukkumassa. Hän keskusteli, tai luultavasti aiheutti, kuvitelmani. Hallusinoin äitini paikalle haukkumaan minua, jonka jälkeen hän avasi kurkkunsa ja veri suihkusi päälleni. Saatoin maistaa sen.

Lääkärit eivät koskaan puhuneet minulle. Rukoilin sitä joskus, huusin, vaadin vastauksia. He eivät koskaan puhuneet. He saattoivat puhua Tulpalleni, luomalleni hirviölle. En ole varma. Olin niin lääkitty ja hämmentynyt, että se saattoi olla vain vainoharhaa, mutta muistan heidän puhuneen kaksoisolentoni kanssa. Tulin varmistuneeksi siitä, että hän oli aito, kun minä taas olin se alitajunta. Hän oli usein samaa mieltä asiasta ja haukkui minua muille.

Lisäksi kuvittelin, että hän pystyi koskemaan minuun. Satuttamaan minua. Hän tökki minua, jos en antanut hänelle tarpeeksi huomiota. Kerran hän tarttui kiveksiini ja puristi niitä niin kauan, että sanoin rakastavani häntä. Toisella kertaa hän viilsi kyynerpäätäni kynnellään. Minulla on siitä vieläkin arpi - lähes joka päivä pystyn vakuuttamaan itselleni olleeni syyllinen siihen. Minä vain kuvittelin tekijän. Siis lähes joka päivä.

Eräänä päivänä, kun hän kertoi tuhoavansa kaikki rakastamani ihmiset siskostani aloittaen, hän keskeytti tarinansa. Valittava ilme saapui hänen kasvoilleen ja hän ojensi kätensä luokseni koskeakseen päätäni. Kuten äiti teki, jos olin kuumeessa. Hän pysyi siinä kauan aikaa, kunnes hymyili. "Kaikki ajatukset ovat luovia", hän kertoi minulle. Sitten hän käveli ulos ovesta.

Kolme tuntia myöhemmin minulle annettiin pistos, jonka vuoksi pyörryin. Heräsin vapaana. Täristen etenin ovelle ja tajusin sen olevan auki. Kävelin tyhjään käytävään, ja sitten juoksin. Kompastuin enemmän kuin kerran, mutta sain juostua portaat alas ja pääsin ulos. Siellä minä romahdin maahan ja itkin kuin lapsi. Tiesin, että minun oli jatkettava, mutta en pystynyt siihen.

Pääsin kotiin lopulta - en kyllä muista miten. Lukitsin oven ja työnsin kaapin sen eteen, otin pitkän suihkun ja nukuin puolitoista päivää. Kukaan ei tullut luokseni yöllä, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavanakaan. Se oli ohi. Olin viikon lukittuna siihen huoneeseen, mutta se tuntui ikuisuudelta. Olin menettänyt elämästäni niin paljon, että kukaan ei edes tiennyt minun kadonneen.

Poliisit eivät löytäneet mitään. Tutkimuskeskus oli tyhjä, kun he tutkivat sen. Paperien luoma polku loppui. Tutkijoiden nimet olivat tekaistuja. Ilmeisesti saamaani rahaakaan ei voinut jäljittää.

Palauduin siitä niin paljon kuin pystyin. En lähde kotoa paljoa, ja jos lähden, saan paniikkikohtauksia. Itken paljon. En nuku lähes ollenkaan, ja painajaiseni ovat kamalia. Se on ohi, muistutan itseäni. Minä selviydyin. Käytän niiden paskiaisten opettamaa keskittymistä voidakseni vakuuttaa itseäni. Toisinaan se toimii.

Mutta ei tänään. Kolme päivää sitten sain puhelun äidiltäni. Oli tapahtunut tragedia. Siskoni oli viimeisin uhri murhaketjussa, kertoivat poliisit. Tekijä ryöstää uhrinsa, jonka jälkeen suolistaa heidät.

Hautajaiset olivat tänä iltapäivänä. Se oli niin kaunis tilaisuus kuin hautajaiset vain voivat olla. Olin kyllä vähän poissaoleva. Pystyin kuulemaan vain kaukaista musiikkia. Kaukaista, häiritsevää musiikkia, joka kuulostaa vanhalta yhdistävältä modeemilta, kiljaisuilta ja särinältä. Kuulen sen vieläkin - tällä kertaa vain kovemmin.

--

Kevyt postaustauko! Mutta juu, löysin innostusta suomentaa tämän Tulpa-tarinan, jonka ajattelin jakaa teidän kanssanne. Olen ollut aina kiinnostunut psykologiasta ynnämuusta, joten kun joku teistä lukijoista tätä ehdotti, teki minun mieli suomentaa tämä hetimmiten.

Lisää ehdotuksia saa (ja pitää) laittaa! Kuva ei liity tarinaan.

- Nelli

lauantai 13. heinäkuuta 2013

10 - RAKE

Outojen tapahtumien keskipisteessä oleva erikoinen, ihmismäinen olento kiinnitti median mielenkiinnon
kesällä 2003 ennen outoa katoamistaan. Olennosta jäi vain vähän - jos ollenkaan - tietoja jäljelle, koska suurin osa tiedosta "kadotettiin" mysteerisesti.

Silminnäkijät, jotka olivat suurimmaksi osaksi New Yorkissa (yksi myös Idahossa), kertoivat tarinoita tuntemattomasta olennosta. Tunteet olentoa kohtaan vaihtelivat: oli äärimmäisen traumaattisia pelko- ja ahdistuskokemuksia, sekä jopa lapsenomaisia leikkisiä ja uteliaita kokemuksia. Vaikka niiden julkaistut versiot eivät enää ole tallella, ovat muistot säilyneet vahvoina. Moni asianomainen alkoi etsiä vastauksia tänä vuonna.

Vuoden 2006 alkupuolella, yhteistyön avulla, löydettiin lähes kaksi tusinaa dokumenttia noin vuodesta 1200 tähän päivään saakka. Nämä dokumentit löydettiin neljästä eri maanosasta. Lähes jokaisessa tapauksessa kertomukset olivat identtisiä. Olen ollut yhteyksissä tämän ryhmän jäseniin ja sain käsiini muutaman näytteen heidän tulevasta kirjastaan.



Itsemurhakirje: 1964

"Ennen henkeni riistoa minun täytyy rauhoitella teitä, jotka saattavat kokea syyllisyyttä tai pelkoa tekoni vuoksi. Tämä ei ole kenenkään muun kuin hänen syytään. Kertaalleen heräsin ja tunsin hänen läsnäolonsa. Kertaalleen heräsin ja näin hänen siluettinsa. Ja taas kerran heräsin ja kuulin hänen äänensä. Katsoin myös hänen silmiinsä. En voi nukkua ilman pelkoa siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuu herätessäni. En voi enää koskaan herätä. Hyvästi."

Samast laatikosta löytyi puulaatikko kolmella kirjeellä; yksi osoitettu Williamille, yksi Roselle, ja yksi niistä oli kirjekuoreton. Se oli seuraavanlainen:

"Rakkain Linnie,
olen rukoillut puolestasi. Hän sanoi nimesi."

Lokikirja (käännetty espanjasta): 1880

"Olen kokenut mitä pelottavimman kauheuden. Olen kokenut mitä pelottavimman kauheuden. Olen kokenut mitä pelottavimman kaudeuden. Näen hänen silmänsä sulkiessa omani. Ne ovat tyhjät. Mustat. Ne näkivät minut ja lävistivät minut. Hänen kostea kätensä. En pysty nukkumaan (epäselvää tekstiä)."

Merenkävijän loki: 1691

"Hän tuli luokseni unissani. Sänkyni jalkopäästä koin kauheuksia. Hän vei kaiken. Meidän on pakko palata Englantiin. Emme koskaan palaa tänne Raken pyynnöstä.



Todistajalta: 2006

Kolme vuotta sitten olimme perheeni kanssa saapuneet Niagara Fallsin reissulta itsenäisyyspäivää ajatellen. Olimme kaikki väsyneitä pitkän ajomatkan jälkeen, joten yhdessä aviomieheni kanssa peittelimme lapset sänkyyn ja menimme itsekin nukkumaan.

Noin aamuneljältä herään ajatellen, että aviomieheni heräsi käydäkseen vessassa. Käytin mahdollisuuden hyväkseni ja varastin peiton itselleni. Herätin hänet kuitenkin sen aikana. Pyysin anteeksi ja kerroin luulleeni, että hän oli noussut sängystä. Kun hän käänsi kasvonsa minua kohden, hän henkäisi syvään ja nosti jalkansa koukkuun niin lujaa, että hänen polvensa melkein heittivät minut alas sängystä. Sitten hän tarttui minuun mitään sanomatta.

Kunhan silmäni tottuivat pimeään, näin, mikä oli aiheuttanut aviomiehessäni moisen reaktion. Sängyn jalkopäässä vaikutti olevan alaston ihminen, tai enemmänkin karvaton koira, joka istui meistä poispäin. Sen vartalon asento oli häiritsevä ja luonnoton, aivan kuin siihn olisi osunut auto tai jotain. Jostain syystä en pelännyt sitä heti, vaan huolehdin enemmänkin sen kunnosta. Tuolloin olin vielä siinä päätelmässä, että meidän tulisi auttaa häntä.

Aviomieheni makasi sikiöasennossa ja vilkuili minua aina välillä, ennen kuin kiinnitti taas huomionsa siihen olentoon.

Hetkessä olento kompuroi sängynviertä pitkin siihen asti, että se oli enää metrin päässä aviomieheni kasvoista. Olento pysyi hiljaa noin 30 sekuntia (enemmänkin viisi, se vain tuntui hetkeltä) miestäni katsellen. Sen jälkeen olento laittoi kätensä mieheni polvelle, kunnes se lähti juoksemaan käytävälle, ihan kuin johdattaen meitä lapsiemme huoneeseen. Kiljuin ja juoksin laittamaan valot päälle, koska tahdoin estää hänen aikeensa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tiesin hänen satuttavan lapsiani. Kun pääsin käytävälle, lastemme makuuhuoneen valon avulla näin olennon kyyristyneenä muutaman metrin päässä. Hän kääntyi ympäri ja katsoi suoraan minuun veren peittämänä. Painoin päälle seinässä olevan valokatkaisijan, ja silloin näin tyttäreni Claran.

Olento juoksi portaita alas sillä välin, kun mieheni ja minä kiirehdimme auttamaan tytärtämme. Hän oli pahasti loukkaantunut ja sai puhua enää kerran elämänsä aikana: "Hän on Rake."

Aviomieheni ajoi autonsa järveen sinä iltana ajaessaan sairaalaan. He eivät selvinneet.

Pienessä kaupungissa uutiset levisivät nopeasti. Poliisi oli aluksi auttavainen, ja paikallinen sanomalehtikin kiinnostui asiasta. Tarinaa ei kuitenkaan koskaan julkaistu, eivätkä paikalliset uutisetkaan ottaneet asiaa harteilleen.

Monen kuukauden ajan minä ja poikani Justin asuimme hotellissa vanhempieni asunnon lähellä. Kun päätimme palata kotiin, aloin etsiä vastauksia itse. Loppujen lopuksi onnistuin löytämään viereisessä kaupungissa asuvan miehen, jolla oli samanlainen tarina. Otimme toisiimme yhteyttä ja jaoimme kokemuksemme. Hän tiesi kaksi muutakin ihmistä New Yorkissa, jotka olivat nähnet olennon nimeltä Rake.

Meitä oli neljä henkilöä, joilta vei kaksi vuotta löytää tietoa tästä Rakesta. Mikään kirje tai tiedosto ei kuitenkaan antanut minkäänlaisia yksityiskohtia tai historiaa. Yhdessä päivyrissä oli tietoa otuksesta kolmen ensimmäisen sivun ajan, mutta myöhemmin siitä ei mainittu enää mitään. Laivan lokikirja ei selittänyt mitään tapahtuneesta, he vain sanoivat, että Rake käski heidän lähteä. Se olikin viimeinen päiväys siinä kirjassa.
Useita kertoja olento oli käynyt saman ihmisen luona. Monet ihmiset kertoivat Raken puhuneen heille - tyttärellenikin kävi samoin. Tämä sai meidät miettimään, että olikohan Rake ollut vieraillut luonamme jo aikaisemminkin.

Hankin nauhoittimen ja laitoin sen sänkyni vierelle yöksi - siis jokaiseksi yöksi kahden viikon ajan. Tylsistyneenä kuuntelin päivät pääksytysten ääniä minun nukkumisestani. Toisen viikon lopussa olin jo tottunut kaikkiin ääniin, kun kuuntelin nauhoitteen kahdeksan kertaa normaalia nopeammin (mutta tämäkin vei lähes tunnin joka päivä).

Kolmannen viikon ensimmäisenä päivänä luulin kuulleeni jotain erilaista. Se oli kimeä ääni. Rake. En voi kuunnella sitä tarpeeksi kauan selittääkseni sen teille. En ole antanut kenenkään kuunnella sitä vielä. Tiedän vain kuulleeni sen aikaisemmin, ja nyt uskon, että se puhui ollessani aviomieheni vierellä. En muista kuulleeni mitään silloin, mutta jostain kumman syystä ääni nauhoittimessa toi minulle heti sen tilanteen mieleen.

Ajatukset, joita tyttäreni päässä oli luultavasti pyörinyt, saavat minut hermostumaan.

En ole nähnyt Rakea sen koommin, kun hän pilasi elämäni, mutta tiedän hänen olleen huoneessani, kun olen nukkunut. Tiedän sen ja pelkään herääräväni jonain päivänä hänen tuijotukseensa."

---

Tähän voi vaan kommentoida, että hyvää yötä kaikille! Olisi melkoinen kokemus herätä tuollaisen olennon takia.

Alla olisi muuten pieni amatöörikauhuleffa Rakeen liittyen. Itse en ole vielä saanut aikaseksi katsoa sitä, mutta jos vähääkään kiinnostaa, niin antakaa mennä vaan.

- Nelli



tiistai 25. kesäkuuta 2013

09 - TUNNELI

Käyn koulua läntisessä Pennsylvaniassa, ja aivan
kuten muissakin maaseudulla sijaitsevilla kouluilla,
on meilläkin omat kummitustarinamme. On Emma-niminen haamu, joka kummittelee teatterissa, vanhimmassa opiskelija-asuntolassa kummitteleva nimetön haamu ja satoja ruumiita lammessa ynnämuuta. Nämä tarinat ovat kuitenkin niin väritettyjä (jopa koulun hallinnon puolesta), että niitä on vaikeaa uskoa. Aina välillä kuulee kuitenkin haamusta, joka kummittelee kampuksellamme olevassa tunnelissa. Se kulkee aina edellämainitusta teatterista muutamiin vanhoihin rakennuksiin, joissa on makuusaleja, mutta suurimmaksi osaksi sitä käytetään juhlatilana.

Tätä kummitustarinaa kuulee kuitenkin harvoin. Monet oppilaat eivät edes tiedä tämän tunnelin olemassaoloa. Minä ja muutama ystäväni saimme kuulla tunnelista eräältä ystävältä, joka asuu tunnelin päässä olevassa rakennuksessa. Hän kuulemma löysi sen seikkaillessaan ympäri kampusta. Hän pelästyi jotain ääntä ja "juoksi kauas sieltä eikä mennyt takaisin". Muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli kertonut tunnelista meille, vahvisti vanha huoltomies tunnelin olemassaolon, sanoen: "En menisi sinne. En ainakaan ilman valoa."

Eräänä iltana poltimme ystäviemme kanssa muutamat jointit ja päätimme lähteä tunneliin - ilman valoja. Koska halusimme varmistua siitä, ettei kukaan loukkaantuisi, vedimme pitkää tikkua ja se, joka sai lyhyimmän tikun kävisi tunnelissa, kun me muut odottaisimme tunnelin suuaukolla. Hankimme tekniikan opiskelijoilta pimeässä kuvaavat kamerat ja lainasimme radiopuhelimia ystäväni vanhemmilta, jotka asuvat lähellä koulua. Meitä oli viisi, joten neljä meistä odottaisi tunnelin molemmilla puolilla, kun yksi kävisi tunnelissa kameran kanssa. Jos jotain tapahtuisi, voisimme käyttää radiopuhelimia.

Koska olin lihava ja laiska, varmistin todellakin sen, etten saisi pitkää tikkua vaan sen sijaan ystäväni Jeff hoitaisi homman kotiin. Ensimmäisenä tunneliin päästyämme tajusimme, että paikka oli säkkipimeä ja haisi ihan kissankuselle. Jeff lähti minun puoleltani, jossa valokatkaisin oli (tai no ei valokatkaisin vaan enemmänkin vipu sähkökaapissa, jos tiedätte mitä tarkoitan). Testasimme radiopuhelimia ja pian hiljennyimme. Jeff laski mielessään kolmeen ja aloitti tehtävänsä.

Käänsimme taskulamppumme poispäin tunnelista voidaksemme nähdä, jos joku saapuisi paikalle ja voidaksemme pitää huolta siitä, että pimeänäkö kamerassa toimisi. Kuulimme Jeffin askeleet noin minuutin ajan, kunnes ne katosivat kokonaan. Sen jälkeen odotimme Jeffin soittoa - halusimme tietää, että hän oli kunnossa. Aika tuntui ikuisuudelta minuutti toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä kuulin puhetta radiopuhelimestani. Se oli toinen "joukkue", siis ystäväni tunnelin toisella puolella.
"Hei, lähtikö Jeff jo? Meillä on ihan vitun tylsää."
Tarkastin kelloni ja huomasin, että Jeff oli lähtenyt yli tunti sitten.
"Hän lähti tunti sitten, luulin että kusetat meitä."
"Mitä helvettiä? Laita valot päälle ja kun me näemme ne, tapaa meidät tunnelin puolessavälissä." Kesti hetki ennen kuin ruosteinen vipu suostui yhteistyöhön. Selvästikään tunnelia ei oltu käytetty aikoihin. Vivun toimimisenkin jälkeen valojen syttymisessä meni aikansa, mutta onneksi kuulimme suhteellisen nopeasti ystäviemme äänet uudelleen.
"Selvä, valoa on, juoskaa."
Tunneli ei voinut olla kilometrien pituinen, emmekä nähneet koko matkan aikana yksiäkään portaita, viemäriluukkua, ovea tai mitään muutakaan tietä pois tunnelista. Ainut poistumistie oli pitkä suora toiseen rakennukseen.
Hetken hölkkäämisen jälkeen kuulin ystävieni lähestyvän. Juuri kun olin huutamassa heille, kompastuin.

Kaatuminen sai minut huonovointiseksi mutta ei mennyt kauaa, kun olin jo jaloillani ja saatoin katsoa mihin olin kompastunut. Se oli se helvetin kamera. Tai ainakin jäänteet siitä. Linssi oli pois paikoiltaan, kantokahva oli revitty pois paikoiltaan, näyttö oli haljennut ja roikkui johtojensa varassa. 
"Missä helvetissä Jeff on? Entä missä on hänen radiopuhelimensa?"
Sitä me kaikki mietimme ennen kuin nousin ylös ja tungin kameranraadon laukkuuni. "Vitut, meidän täytyy päästä ulos täältä. Soitamme hänen puhelimeensa kun pääsemme ulos."
(Tunneli oli vanhojen rakennusten päästä eikä uusien, joten lähdimme suoraan ajamaan ja jätimme puhelimemme autoon.)

Kuusikymmentäseitsemän puhelua.
Soitimme hänelle 67 kertaa emmekä löytäneet häntä. Noista puheluista on siis viikko - sen jälkeen olemme soittaneet hänelle lukemattomia kertoja. Luoja tietää, kuinka monta kertaa. Hänen kämppiksensä ei lopeta minulle tekstaamista. Pelkään Jeffin puolesta, kun mietin, missä hän on. Minua kuitenkin kammottaa vielä enemmän se, että kameran muistikortti ei enää ollut paikoillaan, kun palasin opiskelija-asuntolaan ja tarkistin asian. Tänään sain paketin. Avasin sen. Paketista löytyi Jeffin puhelin, muistikortti ja lappu, jossa luki: "En katsoisi sitä". Hänen puhelimensa soittotiedot loppuivat 99 puhelun jälkeen ja soittajia olivat hänen tyttöystävänsä, hänen äitinsä, me, ja saapuneita tekstiviestejä hänellä oli lukematon määrä. En voinut lukea niitä. Tiedän, ettei minun kannattaisi katsoa muistikortin sisältöä. Minun on kuitenkin pakko tietää, missä Jeff oli. Pakko.

Olen niin peloissani juuri nyt. Katsoin muistikortin sisällön. Ei jumalauta olen peloissani. Heti, kun sain sen katsottua, valot huoneessani sammuivat. Ne ovat tosin välkkyneet jo muutaman päivän, joten se on varmaan vain sattumaa. Kuitenkin minua huolettaa se, että kortin nauhan lopussa voin vannoa nähneeni talonmiehen kasvot. Pysäytin filmin varmaan kaksikymmentä kertaa siihen kohtaan. Sen on siis pakko olla hän. Ihan pakko. Vielä enemmän minua kuitenkin huolettaa ääni katossani. Ihan kuin joku tömistelisi. Kun asuin kolmannessa kerroksessa, se ei olisi outoa, mutta nyt olen neljännessä kerroksessa. Täällä katon ja huoneeni välissä ei ole mitään muuta kuin ahdas tila ilmastoilaitteineen ja kaapeleineen. Tömistely ei lopu. Lopettakaa se.

Sain tekstiviestin Jeffiltä minuutti sitten. Jätin puhelimen olohuoneeseen. Luulin sen siis olevan kämppikseni, mutta hän lähti kotiin viikonlopuksi eikä palaa kuin huomiseen mennessä. Ovi on lukossa - automaattisesti. Menin olohuoneeseen ja puhelin oli kadonnut. Soitin siihen kolme kertaa. Ja kolmannella kerralla siihen vastattiin. Kuulin vain hengitystä. Puhelu katkesi. Tekstasin muille ystävilleni mutta he eivät vastanneet. Mitä vittua minä teen?

Yritin mennä tupakalle mutta ovi ei aukea. Ihan sama, kuinka kovaa koitan vääntää kahvaa. Olen luultavasti menettämässä mielenterveyteni. Saan soittoja Jeffin puhelimesta alituiseen. Koko ajan.
Toivon, etten koskaan olisi kertonut teille tätä tarinaa. Toivon, etten koskaan olisi saanut sitä pakettia, ja toivon, että en olisi ollut utelias ja avannut kortin sisältöä tietokoneellani.
Mutta kaikista eniten toivon, etten enää kuulisi hengitystä puhelimeni kautta.

Ei vittu. Puhelimeni ei toimi. Vastasin siihen ja puhelu sammui joka kerta, mutten tajunnut sitä kuin vasta nyt. Hengitys on siis minun korvassani. Voin nähdä hänen heijastuksensa näytöllä. Hän tietää tämän olevan viimeinen asia, jonka kirjoitan. Saan siis kirjoittaa tämän loppuun. Älä koskaan mene siihen tunneliin. Älä koskaan jätä huomioimatta vanhan miehen neuvoa.

Hyvästi /x/ Palvelit minua hyvin.

----

Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta kirjoitin tätä ihan törkeän väsyneenä.

Mutta niin, mielenkiintoinen tarina, joka tosiaan oli postaamisen arvoinen! Kliseinen, kyllä, mutta pidin siitä silti. Jutun todenmukaisuudesta ei ole perää.

- Nelli

tiistai 18. kesäkuuta 2013

08 - JALMARIN ITSEMURHA

Tälle tarinalle ei ole mitään selitystä - siis älä edes yritä etsiä sellaista.


Olin harjoittelijana Nickelodeonin studioilla vuonna 2005 animaatio-opiskelujeni takia. Ei minulle tietenkään maksettu, harvoille harjoittelijoille tehdään niin, mutta jonkinlaisia etuja tämä harjoittelu minulle toi. Aikuisille se ei ole niin iso juttu, mutta monet lapset menisivät sekaisin innostuksesta niiden takia.

Siis, koska työskentelin muokkaajien ja animoijien kanssa, sain katsoa uudet jaksot päiviä ennen kuin ne näytettiin televisiossa. Hyppään kuitenkin asiaan suoraan selittämättä mitään turhia. Ei ollut mennyt kauaa, ku he olivat tehneet Paavo Pesusieni-elokuvan ja sen vuoksi henkilökunnalla ei ollut kovinkaan paljoa inspiraatiota tehdä sarjaa. Kesti siis pidempään, ennen kuin sarjan uusi tuotantokausi saataisiin televisioon asti. Mutta viivytys kestikin oletettua kauemmin järkyttävien tapahtumien vuoksi. Neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson kanssa oli sellaisia ongelmia, jotka saivat kaikki suunnitelmat viipymään.

Minä ja kaksi muuta harjoittelijaa olimme editointihuoneessa pääanimoijien ja äänieditoijien kanssa viime silauksia varten.  Saimme käsiimme kopion, jonka piti olla "Rapupiirasen pelko" ja keräännyimme katsomaan sitä ruudun ääreen. Oli ihan normaalia, että animaattorit laittoivat pilkkaavan ja hauskan nimen jaksoille, jotka eivät vielä olleet valmiita - se oli sisäpiirivitsi työntekijöiden keskuudessa. Esimerkiksi jakso, jossa Paavo ja Patrick adoptoivat merisimpukan, lähetettiin meille nimellä "Miten seksi ei toimi." Ei siis mitään tappohauskaa, mutta piristi ainakin päivää töissä. Joten kun silmiimme osui otsikko "Jalmarin itsemurha", emme pitäneet sitä kuin huonona vitsinä.

Yksi harjoittelija jopa naurahti nimelle matalasti. Pirteä alkumusiikki soi aivan normaalisti. Tarina alkoi siitä, kun Jalmari soitti klarinetillaan täysin normaalisti pari katkeraa sointua. Kuulimme Paavon nauravan ulkona ja silloin Jalmari lopetti, lopulta huusi Paavolle että olisi hiljaa, koska hänellä olisi konsertti illalla ja siihen tulisi harjoitella. Paavo totesi siihen "okei" ja pian lähti katsomaan Sandyä Patrickin kanssa. Kuplat saapuivat ruudulle ja näimme lopun Jalmarin konsertista. Tämän jälkeen asiat kuitenkin muuttuivat häiritsevään suuntaan.

Soittamisen aikana muutamat nauhat toistivat itseään mutta ääni ei. Se oli outoa, koska tässä vaiheessa äänen pitäisi olla jo samassa tahdissa kuin animaation. Kuitenkin, kun soittaminen loppui, loppui äänikin - aivan kuin sitä eroa ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Yleisöstä kuului pientä mutinaa, ennen kuin Jalmarille alettiin buuata. Se ei ollur normaalia piirretyn sarjan buuausta, vaan siinä kuului selvää ilkeyttä. Jalmari näytettiin koko ruudulla ja hänestä loisti pelko. Pian ruutu näytti yleisöön ja keskellä seisoi Paavo, joka hänkin buuasi, vaikka se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Se ei ollut kuitenkaan kaikista oudoin asia. Oudointa oli nimittäin se, että kaikilla oli hyvin realistiset silmät. Eivät ne tietenkään olleet ihmisten silmiä, mutta huomattavasti aidommat kuin normaalisti. Kaikkien pupillit olivat punaiset. Me aloimme katsoa toisiamme näkyvästi hämmentyneinä, mutta koska emme olleet sarjan kirjoittajia, emme kyseenalaistaneet äskeisen vaikutusta lapsiin.

Seuraavaksi kuvattiin kurjan näköistä Jalmaria istumassa sänkynsä reunalla. Hänen hyttinsä ikkunasta näkyi yöllinen taivas, joten konsertista ei selvästikään ollut kulunut kauaa aikaa. Häiritsevin asia tässä oli, että kohtauksessa ei ollut ääntä. Ei minkäänlaista. Emme kuulleet edes palautetta huoneessa olevista kuulokkeista. Aivan kuin ne olisi sammutettu, vaikka ne toimivatkin täydellisesti. Jalmari siis vain istui paikoillaan silmiään räpytellen noin kolmenkymmenen sekunnin ajan, kunnes hän alkoi nyyhkyttää kevyesti. Hän nosti lonkeronsa kasvoilleen ja itki päälle minuutin ajan, ja silloin ääni taustallakin alkoi lisääntyä hiljaisuudesta siihen pisteeseen, että saatoimme kuulla ääntä. Ääni kuulosti hennolta tuulenvireeltä metsässä.

Pikkuhiljaa ruutua alettiin zoomata hänen kasvoilleen - ja tarkoitan myös pikkuhiljaa. Ei sitä huomannut, ellei katsonut ruutua noin kymmenen sekunnin välein puolelta toiselle. Jalmarin nyyhkytys muuttui kovemmaksi ja siinä kuuli selvästi loukkaantumista ja vihaa. Ruutu värähti tuolloin hieman. Ihan kuin se olisi tehnyt niin itsestään. Sekunnin sadasosassa se oli kuitenkin taas palannut normaaliksi. Tuulenvireen äänikin lisääntyi pikkuhiljaa ja se muuttui vakavammaksi - aivan kuin jossain olisi riehunut myrsky. Se ääni ja Jalmarin ääni kuulostivat ihan liian aidoilta. Kuulosti siis siltä, että ne eivät olisi tulleet kaiuttimista vaan ruudun toiselta puolen. Studio haluaa tietenkin käyttää niin hyvää ääntä kuin mahdollista, mutta heidän resusseillaan ei kuitenkaan voinut hankkia niin hyviä laitteita, joilla voisi tuottaa sen kaltaista ääntä.

Tuulen ja nyyhkytyksen lomasta saattoi kuulla hyvin hentoa naurua. Se käytti outoja intervalleja eikä se koskaan kestänyt sekuntia kauempaa, joten sitä oli vaikeaa tajuta (anteeksi, jos kuulostan liian tarkalta, mutta katsoimme tämän jakson kahteen kertaan eli minulla on ollut aikaa pohtia asioita). Tätä kesti kolmekymmentä sekuntia, jonka jälkeen ruutu muuttui epätarkaksi ja alkoi täristä rankasti. Sinä aikana jokin välähti ruudulla. Vaikutti siltä, että yksi ruutu oli vaihdettu.

Pääanimoija keskeytti jakson ja alkoi korjata äskeistä kohtaa ruutu ruudulta. Ja silloin näimme jotain kauheaa. Siinä ruudussa oli kuva kuolleesta lapsesta. Hän ei varmastikaan ollut vanhempi kuin kuusi. Sen pystyimme kertomaan, vaikka hänen kasvonsa olivat runnellut ja veriset, ja toinen hänen silmämunistaan roikkui puhkaistuna hänen tunnistamattomien kasvojensa yllä. Lapsi oli lähes alasti: häntä peittivät vain alushousut. Hänen mahansa oli leikattu auki ja sisälmyksensäkin vain makasivat hänen vieressään. Hän myös näytti olevan jollain katukäytävällä - todennäköisesti se siis oli tie.

Ruudussa näkyi valokuvaajan varjo. Kuvassa ei ollut rikospaikkamerkintöjä - ei teippiä, ei merkintöjä. Kuvakulmakin oli sellainen, ettei se missään nimessä voinut olla todiste. Valokuvaaja siis vaikutti olevan henkilö, joka oli riistänyt sen viattoman lapsen hengen. Olimme tietenkin kauhuissamme, mutta jatkoimme toivoen, että se oli vain joku sairas vitsi.

Seuraavaksi kuvassa näytettiin puolet yhä nyyhkyttävän Jalmarin ruumiista. Itku oli kyllä vain lisääntynyt. Näytti siltä, että hänen kasvoillaan olisi ollut verta, joka vuosi hänen silmistään. Myös veri oli äärimmäisen realistista - jos sitä olisi koskenut, olisi varmaan saanut verta sormilleen. Tuuli oli alkanut kuulostaa myrskyltä metsässä: kuulimme jopa katkeavien oksien ääntä. Se nauru, matala nauru, alkoi kestää pidempään ja tuli useammin. Noin kahdenkymmenen sekunnin jälkeen kuva tärisi taas kerran ja näytti yhden ruudun kestoisen kuvan.

Editoija ei olisi halunnut katsoa sitä emmekä sen koommin mekään, mutta tiesimme, että hänen oli pakko tehdä se. Tällä kertaa oli taas kuva pienestä tytöstä, joka ei varmastikaan ollut vanhempi kuin se aikaisempikaan. Hän makasi mahallaan hiukset lilluen vieressään olevassa verilammikossa. Myös tämän lapsen vasen silmä oli irrotettu ja puhkaistu, ja häntäkin verhosivat vain alushousut. Hänen selässään oli syvä ja pitkä viilto, jonka päälle oli kasattu tytön sisälmykset. Tämäkin tyttö oli kadulla ja kuvassa näkyi valokuvaajan varjo, joka kooltaan ja muodoltaan muistutti aiemman henkilön varjoa. Minun oli pakko nielaista takaisin oksennukseni ja yksi harjoittelija, ainut tyttö huoneessa, juoksi pois paikalta. Show kuitenkin jatkui.

Kesti viisi sekuntia sen toisen kuvan näkymisestä, kun Jalmari sitten hiljentyi ja niin kävi muillekin äänille. Palasimme melkein kohtauksen alkuun. Jalmari laski lonkeronsa ja hänen silmänsä olivat pelottavan realistiset. Muistuttivat niitä silmiä, jotka näimme tämän jakson alussa. Jalmarin silmät vuosivat, olivat verehtävät ja olivat osittain irti hänen silmäkuopistaan. Hän vain katsoi ruutua - ehkä katsojaa. Noin 10 sekunnin jälkeen hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta tällä kertaa ei peittänyt silmiään. Ääni oli läpitunkeva ja pistävä, ja kaikista eniten pelkoa kohtaukseen toi nyyhkyttämiseen lisätty kiljunta.

Kyyneleet ja veri tippuivat hänen kasvoiltaan nopeaa tahtia. Tuulen ääni palasi ja niin kävi myös sille matalalle naurulle, jonka jälkeen ne häiritsevat kuvat jatkuivat jopa viiden ruudun ajan.

Animoija onnistui pysäyttämään sen neljännen kohdalla ja kelasi ruutujen välillä. Tällä kertaa kuvassa oli lähes samanikäinen poika, mutta nyt ruumiin kanssa oli toimittu eri tavalla. Sisälmykset vain vedettiin pois mahaan tehdystä viillosta ja pojan oikea, verta vuotava ja puhkaistu silmä oli poistettu paikoiltaan. Animoija jatkoi. Sitä oli varmasti vaikeaa uskoa, mutta seuraava ruutu oli erilainen. Emme kuitenkaan tienneet miksi. Seuraava ruutu, sama juttu. Hän palasi ensimmäiseen ruutuun toistaen ne nopeammin. Silloin minä menetin hallintani. Oksensin lattialle, kun animoijat ja äänieditoijat haukkoivat henkeään kauhuissaan. Viisi ruutua eivät olleet viisi eri kuvaa, vaan sen sijaan ne olivat kuin ruutuja videosta. Näimme käden repivän sisälmykset paikoiltaan hitaasti, pojan silmien keskittyvän tapahtuvaan. Näimme pojan jopa räpyttelevän silmiään.

Pääeditoija käski meidän lopettaa - hänen oli pakko kutsua sarjan luoja katsomaan tätä. Herra Hillenburg saapui noin viidentoista minuutin kuluttua. Hän oli hämmentynyt kutsusta tänne, joten editoija päätti vain jatkaa jakson katsomista. Kun ne muutamat ruudut oli näytetty, hiljentyivät sarjan äänet taas kiljumisesta täyteen hiljaisuuteen. Jalmari vain tuijotti katsojaa noin kolmen sekunnin ajan. Pian Jalmaria ei kuitenkaan enää kuvattu ja saatoimme kuulla matalan äänen sanovan "TEE SE", jonka jälkeen näimme Jalmarin kädessä haulikon. Hetkeäkään epäröimättä hän vei haulikon suuhunsa ja painoi liipasimesta. Aidon näköistä verta ja aivon osia lensi hänen takanaan olevalle seinälle ja hänen sängylleen, ja Jalmari lensi taaksepäin suurella voimalla. Jakson viimeiset viisi sekuntia koostuivat siitä, kuinka meille näytettiin Jalmarin sivuttain olevaa ruumista sängyllä. Hänen yksi silmänsä roikkui lattialla hänen päänsä yläpuolella - tai siinä osassa päätä, mitä siitä oli enää jäljellä. Sen jälkeen jakso loppui.

Herra Hillenburg oli ymmärrettävästi vihainen. Hän vaati tietää, että mitä hittoa täällä oikein tapahtui. Suurin osa ihmisistä lähti huoneesta tässä vaiheessa, joten vain kourallinen meistä jäi katsomaan sitä uudelleen. Jakson katsominen toistamiseen aiheutti minulle mitä kauheimpia painajaisia. Kadun siis jäämistäni.

Ainut teoriamme oli se, että joku henkilö oli muokannut jaksoa, kun se eteni piirtämisstudiolta tänne. Johtajat kutsuttiin analysoimaan milloin se oli tapahtunut. Analyysinä oli, että se oli muokattu uuden materiaalian pohjalta. Se oli kuitenkin saapunut meille vain 24 sekuntia sen jälkeen, kun sitä oli muokattu viimeisen kerran ryhmämme sisällä. Kaikki jakson luomisessa mukana oleva laitteisto tarkistettiin vieraan laitteiston ja jopa toimintahäiriön varalta. Toivoimme, että sarjassa olisi näkynyt väärä muokkausaika, mutta kaikki vaikutti olevan kunnossa. Emme tienneet, mitä tapahtui, eikä kukaan tiedä sitä vieläkään.

Kuviakin tutkittiin, mutta niistä ei saatu mitään irti. Yhtäkään lasta ei tunnistettu eikä minkäänlaisia johtolankoja saatu kerättyä jakson tiedoista tai kuvien ruumiista. En koskaan tätä aiemmin uskonut selittämättömiin ilmiöihin, mutta nyt, kun minulle on oikeasti tapahtunut jotain eikä tapahtuneesta tiedetä mitään hatarien todisteiden varjossa, ajattelen asioita kahteen kertaan.


-----

Ihan törkeän mielenkiintoinen tarina, jonka ajattelin jakaa teidän kanssanne! Tämä on perinteinen creepypasta, koska onnistuu tosiaan antamaan sen kuvan, että tämä on tapahtunut oikeasti. Yllä oleva video ei siis ole aito, vaikka videon otsikko kovin paljon yrittää väittää muuta.

Ja hei, toiveita! Onko nämä creepypastat kivoja vai haluaisitteko kuulla erilaisia välillä?

- Nelli

maanantai 17. kesäkuuta 2013

07 - KYNTTILÄPOUKAMA

Skyshale033
Aihe: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Muistaako kukaan tätä lastenohjelmaa? Sen nimi oli Kynttiläpoukama ja muistaakseniolin tuolloin kuusi tai seitsemän. En koskaan löytänyt siitä mitään tietoa, mutta muistaakseni sitä näytettiin paikallisella tv-kanavalla vuosien 1971 ja 1972 paikkeilla. Asuin silloin Irontonissa. En muista miltä kanavalta ohjelma tuli, mutta sitä näytettiin aina joskus päivällä neljän maissa.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Kuulostaa todella tutulta.. Asuin Ashlandin lähellä ja olin yhdeksänvuotias vuonna '72. Kynttiläpoukama... Oliko ohjelmassa merirosvoja? Muistan merirosvonuken luolansuulla puhumassa pienelle tytölle.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
HUH! En siis ole sekaisin! Muistan Piraatti Percyn. Hän oli pelottava.. Näyttihän hän siltä, että hänet oli rakennettu toisten nukkejen osista. Siis todella halvalta. Hänellä oli vanhan posliininuken pää ja vaikutti, ettei se antiikki sopinut hänen muuhun ruumiiseensa.

En kyllä muista miltä kanavalta ohjelma tuli! Ei se muistaakseni ainakaan WTSF ollut.

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Anteeksi kun herätän tämän vanhan aiheen henkiin, mutta tiedän tasan tarkkaan, mistä puhut, Skyshale. Kynttiläpoukama näkyi vain muutaman kuukauden ajan vuonna 1971. Olin silloin 12 ja katsoin siitä muutaman jakson veljeni kanssa. Äitini antoi meidän katsoa sitä uutisten jälkeen. Katsotaas mitä minä siitä muistan. Ja, ai niin, sarja tuli kanavalta 58.

Kaikki tapahtui Kynttiläpoukamassa ja päähenkilönä oli pieni tyttö, joka kuvitteli olevansa merirosvojen ystävä. Merirosvolaivan nimi oli Nauruvarasto, ja Piraatti Percy ei ollut kovinkaan hyvä merirosvo, koska hän pelkäsi koko ajan. Sarjan taustalla soi myös koko ajan kalliope-musiikki. Tytön nimeä en kyllä muista.. Se oli Janice tai Jade tai jotain. Kai se oli Janice.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Kiitos Jaren! Nyt muistan vaikka mitä, kun mainitsit Nauruvaraston ja kanava 58:n. Laivan keula oli puinen hymynaama, jonka alaleuka oli veden alla. Ihan kuin se olisi yrittänyt nielaista koko meren.. Ja sillä oli myös hirveä Ed Wynnin ääni ja nauru.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Haha, nyt minäkin muistan. Mitä muistuu, Skyshale:  "Sinun täytyy.. Mennä.. Sisälle."

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lasteohjelma?
Hyi Mike, sain kylmänväreet tuosta. Eli jep, kyllä muistan. Noin laiva aina sanoi Percylle kun hänen täytyi mennä johonkin pelottavaan paikkaan, kuten luolaan tai pimeään huoneeseen. Niistähän ne aarteet aina löytyivät. Ja kamerahan lähentyi Nauruvaraston naamaa jokaisen paussin kohdalla. "Sinun.. Täytyy.. Mennä... Sisälle!" Ne kaksi karsastavaa silmää ja roikkuva vaahtoleuka.. Ja siima joka aina avasi sen suun. Hyh. Se näytti niin halvalta ja kauhealta!

Muistatteko tarinan pahiksen? Hänen kasvonsa olivat ihan kapeiden, pitkien hampaiden peitossa, ja oikeastaan sen lisäksi hänellä oli vaan ne viikset.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ihan tosissani luulin, että pahis oli Pirate Percy. Olin siis viisivuotias, kun tätä ohjelmaa näytettiin. Painajaismateriaalia...

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei hän ollut se pahis. Hän oli pahiksen apulainen, Horace Hirmuinen. Hänellä oli monokkeli viiksien päällä.. Kai sitä varten, että ymmärtäisimme hänen olevan yksisilmäinen.

Mutta niin, se pahis oli toinen nukke. Ihonviejä. Millaisia ohjelmia meidän on oikein annettukaan katsoa..

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Hyvä Luoja, Ihonviejä.. Millaisia ohjelmia oikein katselimme? En edes voinut katsoa televisiota päin, kun he näyttivät Ihonviejän. Hän vain hyppäsi jostain paikalle narujen varassa pelkkänä luurankona ruskean silinterihattunsa ja viittansa kansssa. Ja ne lasisilmät, jotka olivat liian isot hänen kalloonsa.. Jeesus soikoon.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Eivätkö hänen silinterihattunsa ja ja viittansa oltu ommeltu ihan miten sattuu? Oliko sen idea näyttää, että ne oli tehty lasten ihosta?

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Jep, luulen niin. Muistan, että hänen suunsa ei auennut ja mennyt kiinni, vaan hänen leukansa vain liukui ees-taas. Muistan pikkutytön kysyneen: "Miksi suusi liikkuu noin?" Ja silloin Ihonviejä ei katsonut tyttöön vaan kameraan.. "Että voisin jauhaa ihoasi", hän vastasi.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Olen niin helpottunut että muutkin muistavat tämän kamalan ohjelman!

Vieläkin muistelen joskus yhtä kamalaa unta, minkä sarja minulle aiheutti. Siinä sarjan avauslaulu oli juuri loppunut ja kaikki hahmot palasivat ruudulle. Kaikki hahmot olivat paikalla, mutta kamera vain tarkensi heidän jokaisen kasvoja vuorotellen, kun he huusivat. Nuket ja marionetit vain tärisivät ja rätisivät holtittomasti ja kuului vain pelkkää huutoa, huutoa ja huutoa. Tyttö vain valitti ja itki, aivan kuin hän olisi joutunut kestämään sitä jo monen tunnin ajan. Heräsin tästä painajaisesta monta kertaa ja kastelin lähes aina sänkyni sen nähtyäni.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
En usko, että se oli uni. Muistan sen. Sehän oli yksi jaksoista.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei, ei, ei, se ei ole mahdollista. Siinä ei ollut mitään juonta, he vain seisoivat paikoillaan itkien ja huutaen koko jakson ajan.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ehkä yritän vain luoda siitä muistoa, mutta vannon Jumalan nimeen, että olen nähnyt kuvailemasi. He vain huusivat.

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei taivas. Nimenomaan. Se pieni tyttö, Janice, hän vain tärisi. Ja Ihonviejä huusi kireän hammasrivistönsä välistä.. Hänen leukansa kallistui niin kovin, että luulin sen irtoavan liitoksistaan. Sammutin television ja sen koommin en kasonut sarjaa uudelleen. Juoksin kertomaan tapahtuneesta veljelleni. Emme kuitenkaan uskaltaneet avata televisiota enää.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Vierailin tänään äitini luona hoitokodissa. Kysyin häneltä, että muistiko hän viel 70-luvun alkupuolta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän, ja eritoten kysyin sarjasta nimeltä Kynttiläpoukama. Hänen mielestään oli outoa, että muistin sen. Kysyin miksi, ja hän sanoi: "Koska mielestäni oli niin outoa, että sanoit 'menen nyt katsomaan Kynttiläpoukamaa, äiti.' Sen jälkeen vaihdoit kanavaa ja katsoit tyhjää ruutua 30 minuutin ajan. Sinulla tosiaan oli suuri mielikuvitus pienen merirosvosarjasi kanssa."



---

Eww! Oli ihan pakko suomennella tämä tarina, koska tämä oikeasti oli aika pelottava. Ei kuitenkaan oikea sarja? Apua.

Tämä on (kuulemma) keskustelu NetNostalgia-foorumilta. Aito vai ei, siitä en ole ihan varma. Sen voitte päättää itse!

- Nelli