Viime vuonna osallistuin eräänlaiseen psykologiseen testiin, tai sellaiseksi sitä ainakin kutsuttiin. Löysin paikallisesta sanomalehdestä ilmoituksen, joka oli ainut minulle soveltuva tarjous siinä lehdessä. Siinä etsittiin hyvän mielikuvituksen omistavia ihmisiä ja siitä saisi kuulemma helppoa rahaa. Niinpä minä soitin heille ja sovimme haastatteluajan.
Minun tulisi olla yksin huoneessa ja minun päähäni asennettaisiin sensorit, jotka tulkitsisivat minun aivotoimintaani. Siellä minun tulisi luoda itseni kaksoisolento - Tulpa, kuten he sitä kutsuivat.
Se kuulosti helpolta, joten suostuin, kunhan he kertoivat minulle, kuinka paljon palkkaa saisin. Aloitin seuraavana päivänä. He veivät minut yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli peti. Tämän jälkeen he asensivat sensorit päähäni. Ne sensorit olivat kiinni mustassa, vieressäni olevani laatikossa. He kävivät kanssani läpi kaksoisolentoni luomisen ja kertoivat, että jos tylsistyn, minun pitäisi liikkumisen sijasta kuvitella kaksoisolentoni liikkuvan ympäriinsä. Tai sitten minun pitäisi puhua hänen kanssaan. Idea oli siis se, että hänen tulisi olla kanssani koko session ajan.
Koe tuotti minulle ongelmia muutamana ensimmäisenä päivänä. Tilanne oli paljon normaalia unelmointia kontrolloidumpi. Kuvittelin kaksoisolentoni paikan päälle, mutta hetken kuluttua harhauduin. Neljänteen päivään mennessä kykenin kuitenkin pitämään hänet luonani sen koko kuusituntisen. Heidän mukaansa pärjäsin hyvin.
Toisella viikolla he siirsivät minut huoneeseen, jonka seinillä oli kaiuttimet. He halusivat nähdä, pystyisinko pitämään Tulpan kanssani, vaikka aistejani häirittiin. Musiikki oli ristiriitaista, rumaa ja rauhatonta, joten se teki ymmärrettävästi prosessin vaikeammaksi. Siltikin selviydyin. Seuraavalla viikolla musiikki muuttui entistä rauhattomammaksi ja siihen lisättiin erinäisiä särinöitä ja kiljaisuja. Se kuulosti vähän vanhalta yhteyttä etsivältä modeemilta. Lisäksi musiikissa oli synkkää minulle tuntematonta puhetta. Minä kuitenkin vain nauroin - olin tuolloin jo mestari.
Vajaan kuukauden jälkeen tylsistyin. Saadakseni asioihin uutta potkua aloin kommunikoida kaksoisolentoni kanssa. Joskus me keskustelimme, toisinaan pelasimme kivi-sakset-paperia tai saatoin kuvitella hänet esimerkiksi jonglööraamassa tai break-tanssimassa. Periaatteessa tekemässä kaikkea, mikä oli mielestäni huvittavaa. Kysyin tutkijoilta, että häiritsikö pelleilyni heidän tutkimuksiaan, mutta he rohkaisivat minua jatkamaan.
Niinpä me pidimme hauskaa ja kommunikoimme, ja se olikin hauskaa hetken aikaa. Sitten asiat kuitenkin saivat oudomman käänteen. Kerroin hänelle ensitreffeistäni eräänä päivänä ja hän korjasi minua. Sanoin deittini päällä olleen keltaisen paidan, mutta hän kertoi sen olleen vihreä. Hän oli ollut oikeassa. Se oli ahdistavaa, joten puhuin asiasta tutkijoiden kanssa vuoroni jälkeen. "Käytät ajatuksia päästäksesi alitajuntaasi", he selittivät. "Tiesit jollain tasolla olleesi väärässä, ja korjasit itseäsi alitajuntaisesti."
Niinpä pelottava muuttui yhtäkkiä siistiksi. Puhuin alitajunnalleni! Se vaati harjoitusta, mutta tajusin, että voin kysellä asioita Tulpaltani ja jopa löytää jotain muistojani. Kaksoisolentoni pystyi lainaamaan aikoinaan lukemani kirjan tekstiä, tai kertomaan yläasteella oppimiani asioita, jotka olin heti unohtanut. Se oli uskomatonta.
Noihin aikoihin aloin "kutsua" kaksoisolentoani myös tutkimuskeskuksen ulkopuolella. En usein aluksi, mutta loppujen lopuksi totuin niin paljon hänen näkemiseensä, että oli lähes outoa olla näkemättä häntä. Siis aina kun olin tylsistynyt, kuvittelin kaksoisolentoni. Niinpä kaksoisolentoni alkoi olla seurassani lähes koko ajan. Oli huvittavaa pitää häntä lähellä mielikuvitusystävää. Kuvittelin hänet viettäessäni aikaa ystävieni kanssa tai äitini luona vieraillessa, ja kerran toin hänet jopa treffeille kanssani. Minun ei täytynyt puhua hänelle ääneen, joten pystyin keskustelemaan hänen kanssaan eikä kukaan arvannut mitään.
Tiedän, että se kuulostaa oudolta, mutta se oli hauskaa. Hän ei ollut vain kävelevä tietosanakirja muistoistani ja asioista, jotka olin jo unohtanut, vaan hän vaikutti ymmärtävän minua paremmin kuin minä toisinaan. Lisäksi hän pystyi lukemaan elekieltä täysin eri tavalla kuin minä. Esimerkiksi luulin, että treffeillä meni huonosti, mutta kun hän sanoi, että nainen nauroi vitseilleni vähän liiankin paljon ja että nainen nojautui puoleeni puhuessaan, minä kuuntelin häntä. Siis treffit menivät loppujen lopuksi todella hyvin.
Kun olin ollut neljä vuotta tutkimuskeskuksessa, oli hän kanssani aina. Tutkijat tulivat luokseni eräänä päivänä kysyäkseen, että joko olin lopettanut hänen kuvittelemisensa. Kerroin, että en, mistä he olivat tyytyväisiä. Kysyin kaksoisolennoltani, että minkäköhän vuoksi he olivat kysyneet niin, mutta hän oli vain kohauttanut olkiaan. Niin tein minäkin.
Tässä vaiheessa erkanin jo vähäsen maailmasta. En enää pystynyt olemaan ihmisten kanssa. Kaikki olivat niin hämmentyneitä ja epävarmoja itsestään, kun minulla taas oli itseni kaksoisolentoni seuranani. Se teki sosiaalisesta kanssakäymisestä kiusallista. Kukaan muu ei tajunnut syitä tekojensa takana, tai sitä, että miksi jotkut asiat saivat heidät suuttuneeksi, kun toiset taas saivat heidät nauramaan. He eivät tienneet mikä heitä kontrolloi. Mutta minä tiesin - tai ainakin voisin kysyä itseltäni ja saada vastauksen.
Tapasin ystäväni eräänä iltana. Hän hakkasi ovea niin kauan, että avasin. Hän tuli sisään riehuen. "Et ole vastannut viesteihini viikkoihin, senkin mulkku!" Hän huusi. "Mikä vittu sinun ongelmasi on?"
Meinasin pyytää häneltä anteeksi ja luultavasti olisin lähtenyt hänen kanssaan baariin sinä iltana, mutta yhtäkkiä Tulpani suuttui. "Lyö häntä", se sanoi, ja ennen kuin tajusinkaan, olin tehnyt niin. Kuulin hänen nenänsä murtuvan. Hän kaatui lattialle ja alkoi lyödä, ja loppujen lopuksi hakkasimme toisiamme pitkin poikin kämppää.
Olin silloin raivokkaampi kuin koskaan ja en todellakaan ollut armollinen. Kaadoin hänet maahan ja potkin häntä pedon omaisesti kylkiluihin, jonka jälkeen hän pakeni itkien ja kyyristellen.
Poliisit olivat paikalla muutamaa minuuttia myöhemmin, mutta kerroin heille, että ystäväni oli tunkeilija ja koska hän ei ollut paikalla väittämässä vastaan, selvisin tilanteesta varoituksella. Tulpani oli virnuillut koko ajan. Me vietimme yön ihastellen voittoani ja sitä, miten pahasti olin hakannut ystäväni.
Vasta seuraavana aamuna, kun näin mustan silmäni ja avonaisen huuleni muistin, mikä oli saanut minut raivon valtaan. Kaksoisolentoni oli se, joka oli raivostunut, en minä. Olin tuntenut oloni syylliseksi ja minua hävetti, mutta hän oli johtanut minut taisteluun huolestuneen ystäväni kanssa. Hän oli tietenkin paikalla ja tiesi ajatukseni. "Et tarvitse häntä enää. Et tarvitse ketään muuta", hän kertoi, ja tunsin ihoni värähtävän.
Selitin kaiken tämän tutkijoille, mutta he vain nauroivat. "Et voi pelätä mielikuvitustasi", yksi heistä selitti. Kaksoisolentoni seisoi hänen vierellään ja nyökkäsi, jonka jälkeen virnisti minulle.
Yritin kuunnella heitä, mutta seuraavina päivinä muutuin entistä hermostuneemmaksi Tulpani kanssa. Hän vaikutti muuttuvan. Hän näytti pidemmältä ja uhkaavammalta. Hänen silmissään oli ilkikurinen tuike ja samaa näin myös hänen hymyssään. En menettäisi järkeäni minkään työn takia. Jos hän olisi pois hallinnastani, lähettäisin hänet pois. Olin niin tottunut siinä vaiheessa luomaan hänet, että jouduin tekemään kaikkeni estääkseni hänen näkemisensä. Se kesti muutaman päivän ajan, mutta se alkoi toimia edes jotenkuten.
Pystyin pääsemään hänestä eroon parin tunnin ajaksi. Kuitenkin joka kerta, kun hän tuli takaisin, näytti hän entistä huonommalta. Hänen ihonsa vaikutti tuhkaisemmalta, hampaansa terävimmiltä. Hän sähisi ja uhkaili ja kiroili. Se epämääräinen musiikki, jota olin kuunnellut kuukausien ajan, näytti seuraavan häntä kaikkialle. Jopa kotona ollessani, kun rentouduin ja unohdin keskittyä hänen poissa pitämiseensä, hän ja se uliseva ääni olivat siellä.
Kävin yhä tutkimuskeskuksessa ja vietin siellä ne kuusi tuntia. Tarvitsin rahaa, ja kuvittelin, etteivät he tietäneet minun lopettaneen Tulpan luomista. Olin väärässä. Eräänä päivänä vuoroni jälkeen, noin viiden ja puolen kuukauden kuluttua, kaksi miestä nappasi ja sitoi minut, kun taas eräs laboratoriotakissa pisti neulan minuun.
Heräsin huoneessa sidottuna petiin musiikin soidessa. Kaksoisolentoni seisoi ylläni nauraen, eikä hän enää näyttänyt edes inhimilliseltä. Hänen piirteensä olivat vääristyneet. Hänen silmänsä olivat uponneet silmäkuoppiin ja olivat kuin ruumiilla. Hän oli paljon pidempi kuin minä mutta kyyristyi. Hänen kätensä olivat vääristyneet ja hänen kyntensä olivat kuin piikkejä. Hän oli suoraan sanoen helvetin pelottava. Yritin saada hänet pois, mutta en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään. Hän kikatti ja laittoi letkun käteeni. Minä yritin taistella naruja vastaan niin hyvin kuin pystyin, mutta en pystynyt liikkumaan lähes ollenkaan.
"Saat parasta kamaa, luulisin. Miten mieli? Utuinen?" Hän nojasi lähemmäs ja lähemmäs puhuessaan. Lähes oksensin; hänen hengityksensä haisi pilaantuneelta lihalta. Yritin keskittyä, mutten pystynyt karkottamaan häntä.
Seuraavat pari viikkoa olivat kamalaia. Aina välillä joku lääkäripukuinen tuli pistämään minuun jotain ainetta tai pakkosyöttämään minulle pillerin. He pitivät minut huonovointisena ja keskittymiskyvyttömänä ja joskus jättivät minut hallusinaatioiden ja vainoharhaisuuden valtaan. Minun luomani hahmo oli kuitenkin yhä paikalla, aina haukkumassa. Hän keskusteli, tai luultavasti aiheutti, kuvitelmani. Hallusinoin äitini paikalle haukkumaan minua, jonka jälkeen hän avasi kurkkunsa ja veri suihkusi päälleni. Saatoin maistaa sen.
Lääkärit eivät koskaan puhuneet minulle. Rukoilin sitä joskus, huusin, vaadin vastauksia. He eivät koskaan puhuneet. He saattoivat puhua Tulpalleni, luomalleni hirviölle. En ole varma. Olin niin lääkitty ja hämmentynyt, että se saattoi olla vain vainoharhaa, mutta muistan heidän puhuneen kaksoisolentoni kanssa. Tulin varmistuneeksi siitä, että hän oli aito, kun minä taas olin se alitajunta. Hän oli usein samaa mieltä asiasta ja haukkui minua muille.
Lisäksi kuvittelin, että hän pystyi koskemaan minuun. Satuttamaan minua. Hän tökki minua, jos en antanut hänelle tarpeeksi huomiota. Kerran hän tarttui kiveksiini ja puristi niitä niin kauan, että sanoin rakastavani häntä. Toisella kertaa hän viilsi kyynerpäätäni kynnellään. Minulla on siitä vieläkin arpi - lähes joka päivä pystyn vakuuttamaan itselleni olleeni syyllinen siihen. Minä vain kuvittelin tekijän. Siis lähes joka päivä.
Eräänä päivänä, kun hän kertoi tuhoavansa kaikki rakastamani ihmiset siskostani aloittaen, hän keskeytti tarinansa. Valittava ilme saapui hänen kasvoilleen ja hän ojensi kätensä luokseni koskeakseen päätäni. Kuten äiti teki, jos olin kuumeessa. Hän pysyi siinä kauan aikaa, kunnes hymyili. "Kaikki ajatukset ovat luovia", hän kertoi minulle. Sitten hän käveli ulos ovesta.
Kolme tuntia myöhemmin minulle annettiin pistos, jonka vuoksi pyörryin. Heräsin vapaana. Täristen etenin ovelle ja tajusin sen olevan auki. Kävelin tyhjään käytävään, ja sitten juoksin. Kompastuin enemmän kuin kerran, mutta sain juostua portaat alas ja pääsin ulos. Siellä minä romahdin maahan ja itkin kuin lapsi. Tiesin, että minun oli jatkettava, mutta en pystynyt siihen.
Pääsin kotiin lopulta - en kyllä muista miten. Lukitsin oven ja työnsin kaapin sen eteen, otin pitkän suihkun ja nukuin puolitoista päivää. Kukaan ei tullut luokseni yöllä, ei seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavanakaan. Se oli ohi. Olin viikon lukittuna siihen huoneeseen, mutta se tuntui ikuisuudelta. Olin menettänyt elämästäni niin paljon, että kukaan ei edes tiennyt minun kadonneen.
Poliisit eivät löytäneet mitään. Tutkimuskeskus oli tyhjä, kun he tutkivat sen. Paperien luoma polku loppui. Tutkijoiden nimet olivat tekaistuja. Ilmeisesti saamaani rahaakaan ei voinut jäljittää.
Palauduin siitä niin paljon kuin pystyin. En lähde kotoa paljoa, ja jos lähden, saan paniikkikohtauksia. Itken paljon. En nuku lähes ollenkaan, ja painajaiseni ovat kamalia. Se on ohi, muistutan itseäni. Minä selviydyin. Käytän niiden paskiaisten opettamaa keskittymistä voidakseni vakuuttaa itseäni. Toisinaan se toimii.
Mutta ei tänään. Kolme päivää sitten sain puhelun äidiltäni. Oli tapahtunut tragedia. Siskoni oli viimeisin uhri murhaketjussa, kertoivat poliisit. Tekijä ryöstää uhrinsa, jonka jälkeen suolistaa heidät.
Hautajaiset olivat tänä iltapäivänä. Se oli niin kaunis tilaisuus kuin hautajaiset vain voivat olla. Olin kyllä vähän poissaoleva. Pystyin kuulemaan vain kaukaista musiikkia. Kaukaista, häiritsevää musiikkia, joka kuulostaa vanhalta yhdistävältä modeemilta, kiljaisuilta ja särinältä. Kuulen sen vieläkin - tällä kertaa vain kovemmin.
--
Kevyt postaustauko! Mutta juu, löysin innostusta suomentaa tämän Tulpa-tarinan, jonka ajattelin jakaa teidän kanssanne. Olen ollut aina kiinnostunut psykologiasta ynnämuusta, joten kun joku teistä lukijoista tätä ehdotti, teki minun mieli suomentaa tämä hetimmiten.
Lisää ehdotuksia saa (ja pitää) laittaa! Kuva ei liity tarinaan.
- Nelli
