Johnin kello oli antiikkia; se oli kello, joka tikitti ja kolahteli monotonisesti päivä toisensa jälkeen. Kyseinen kello oli Johnin mielestä oikein hyvä esimerkki hänen elämästään. Minuuttien ajan John vielä tuijotti haalistunutta paperia, joka oli keltaistunut huonon säilytyksen takia tupakoijan asunnossa, ennen kuin hän päätti nousta ylös. Olisi mahdollista, jos hän ei nyt olisi päättänyt nousta ylös, että hän olisi voinut vielä nousta ylös seuraavana päivänä. Oli kuitenkin todennäköisempää, että ylös nouseminen oli väistämätöntä, aivan kuten kellon tikityskin. Kello oli 11, joten Johnin oli aika valmistautua nukkumaan.
John oli saanut pyjamansa päälleen. Hän käveli sekaiseen keittiöön hänen rähjäisessä yksikerroksisessa kodissaan (jos sitä nyt edes kodiksi saattoi kutsua). Kun hän käveli jääkaapille nappaamaan itselleen maitoa tai ruosteenmakuista vettä, kuuli John äänen. Äänen, joka ei ollut normaalia. Se ei tullut siitä, että hänen naapurinsa O'Leary heitteli hänen ohutta vaimoaan ohuita seiniä pitkin, eikä siitä, että hän heitteli nyrkkiään vaimoaan kohden. Tämä oli huomattavasti lempeämpi ääni.
Herra Nell kuuli metallin kääntyilevän, hän kuuli kevyiden ketjujen raapivan hellästi vanhoja väkipyöriä, ja hän kuuli oven avautuvan. "Luultavasti naapurit laittoivat television päälle", John sanoi itselleen. Ajatus tyydytti häntä hetken aikaa.
Mutta ei, hän ajatteli otettuaan siemaisun vettä muistuttavasta kaljasta, jota joi mieluummin kuin hänen outoa vettään, ei, tämä ääni jatkui. Se ei kuulostanut värähtelevältä, surisevalta ääneltä, jonka hän oli kuullut tulevan hulppean elektroniikkakaupan ovelta. John lopetti juomisen ja kuunteli ääntä niin tarkkaan kuin vain pystyi, ja silloin hän kuuli kuiskauksia.
Etäisiä, ne olivat hyvin etäisiä hänen kuullessaan ne ensimmäisen kerran. Hän ei saanut selvää sanoista, eikä varsinkaan lauseista, eikä todellakaan niistä epämääräisistä virkkeistä joita he utelivat. Mutta ääni kasvoi, kuiskausten ääni kasvoi, kun ketjujen ja kauan sitten käytettyjen mekaniikkalaitteiden ääni läheni. Äänet lisääntyivät ja niin lisääntyivät Johnin pelotkin. John mietti niiden hetkien aikana, toisinaan ääneen ja toisinaan vain mielessään, että oliko jotain tulossa, että ketä se jokin oli tulossa hakemaan. Ja kun hän mietti, hän alkoi kuulla sanat kuiskausten takana.
Mutta ne eivät olleet sanoja, eivät ainakaan hänelle. Hänelle ne olivat kuvia, valokuvia. Hänelle jokainen sana miljoonien sanojen välissä tarkoitti muistoa, omaa ajatusta ja silloin hänen suurimmat pelkonsa nousivat pintaan. Hän peitti korvansa, mutta ääni vain jatkui. Se ääni hyökkäsi hänen korviensa kimppuun, eikä se jäänyt vain siihen. Hän tunsi läsnäolon. Hän kuuli sanat, ja metallisen kirskunnan, joka synkkasi täydellisesti hänen kellonsa ainutlaatuisen tahtimittarin kanssa. 11:36, hän katsahti kelloa, mutta niissä numeroissa ei yhtäkkiä enää ollutkaan mitään järkeä. John Nell huusi ja juoksi ja hakkasi päätään seinää vasten vaan saadakseen ne sanat, joilla ei ollut merkitystä mutta yhtäkkiä olikin, loppumaan. Sitten, kun herra Nell istui alas tyhjän kaljatölkkinsä ääreen kello 11:42, kaikki loppui.
Kaikki loppui hetkeksi. Rattaiden kirskuna, hänen kellonsa pulssi, hänen sydämensä pulssi, kellon liike, kaikki loppui. John kuuli sen äänen - ei - John kuuli kahden metallin läheisyydestä aiheutuvan läpitunkevan huudon ja John kuuli myös oman huutonsa. Hän ei tietänyt, kumpi oli kammottavampi. John Nell, kolmekymmentäkaksivuotias Fonz'Delin varajohtaja; John Nell, satakiloinen entinen high schoolin painonnostomestari, josta tuli hot dogien syömisen mestari; John Nell, mies, joka vietti kaksi kuukautta vankilassa huumeiden takia juoksi huoneeseensa niin lujaa kuin hän tanakoilla jaloillaan pääsi voidakseen mennä sänkynsä taakse itkemään.
Hänen itkunsa ei saanut metallin huutoa laantumaan, eikä sillä voinut estää väistämätöntä. Huuto, jonka John kuuli patjansa takaa, sai nyt seurakseen kiljuntaa. Se ääni sai Johnin muistamaan, kuinka heidän perheensä kissa oli kävellyt liian lähelle heidän takkaansa ja muuttunut tuhkakasaksi. John mietti, että tulisiko hänkin olemaan pian samanlainen, ja kello 11:44 John mietti, että mitä tuhkakasa tuntisi. Johnin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli askelia.
Kello oli taas kerran jatkanut tikitystään. Sen tikityksen tahdissa ne jalatkin liikkuivat. Varmat ja raskaat, joskin nopeat jalat seurasivat kellon tahtia. John katsahti keltaisen sävyistä petiään keittiön oviaukon suunnalla, ja hän näki rytmikkään varjon liikkuvan lähemmäs. Johnin silmät laajenivat, mutta saapujan tahti ei lisääntynyt, ei, hänen tahtinsa vastasi vieläkin kellon kumeita lyöntejä. Hänen kätensä liikkuivat hallitusti asennosta seuraavaan, eikä se tahti koskaan lisääntynyt, eikä koskaan hillittänyt. Kello löi 11:46. ja John tiesi olevansa minuutin lähempänä loppuaan.
Raskaat askeleet jatkoivat matkaansa ovea kohden ja niiden myötä myös kirkuna kasvoi äänekkäämmäksi. Pelon kyyneleet virtasivat Johnin poskea pitkin, mutta John pysyi paikoillaan. Hän oli jähmettynyt pelosta ja uteliaisuudesta. Tai niiden kahden sairaasta yhdistelmästä. John katsoi, kuinka teräksinen paholainen lähestyi häntä. Sen silmät olivat kirkkaanpunaiset, ja ne olivat täynnä ilkikurista iloa ja järkyttävää uteliaisuutta. Olento otti lähes näkymättömän askeleen, kun kellokin otti omat näkymättömät askeleensa. Kello lähetti olennon kohti määränpäätään. John ajatteli silloin, että tämän oli pakko olla kuolema. Näin kaikkien syntisten tuli kuolla. John katsoi, kuinka hänen elämänsä vievä lähestyi hetki hetkeltä, vaikka jälkeenpäin John olikin varma, että jonkun toisen vuoro olisi millä tahansa minuutilla, minä tahansa päivänä. John pysyi paikoillaan ja viimeisen viidentoista kellon tikityksen aikana olento otti viimeiset viisitoista askelta Johnin luo.
Yhden askeleen päässä olento lävisti Johnin sydämen poramaisilla kynsillään. Johnin ruumis jäi makaamaan paikoilleen, ja hänen kasvoilleen jäi ikuisesti ilme, joka kertoi, että hän tiesi olleensa kuollut syntymästään saakka.
---
En ole lopettanut, vaikka varmaan siltä vaikuttaakin. Toisinaan inspiraatio iskee, ja silloin jaksan kirjoittaa. Tämä tarina oli hyvinkin psykedeelinen, ja tämän suomentaminen oli oikein hauskaa, joskin hyvin vaikeaa.
Laittakaa lisää suomennosideoita, hyvät ihmiset! Tämänkin joku on teistä toivonut.
- Nelli
