tiistai 25. kesäkuuta 2013

09 - TUNNELI

Käyn koulua läntisessä Pennsylvaniassa, ja aivan
kuten muissakin maaseudulla sijaitsevilla kouluilla,
on meilläkin omat kummitustarinamme. On Emma-niminen haamu, joka kummittelee teatterissa, vanhimmassa opiskelija-asuntolassa kummitteleva nimetön haamu ja satoja ruumiita lammessa ynnämuuta. Nämä tarinat ovat kuitenkin niin väritettyjä (jopa koulun hallinnon puolesta), että niitä on vaikeaa uskoa. Aina välillä kuulee kuitenkin haamusta, joka kummittelee kampuksellamme olevassa tunnelissa. Se kulkee aina edellämainitusta teatterista muutamiin vanhoihin rakennuksiin, joissa on makuusaleja, mutta suurimmaksi osaksi sitä käytetään juhlatilana.

Tätä kummitustarinaa kuulee kuitenkin harvoin. Monet oppilaat eivät edes tiedä tämän tunnelin olemassaoloa. Minä ja muutama ystäväni saimme kuulla tunnelista eräältä ystävältä, joka asuu tunnelin päässä olevassa rakennuksessa. Hän kuulemma löysi sen seikkaillessaan ympäri kampusta. Hän pelästyi jotain ääntä ja "juoksi kauas sieltä eikä mennyt takaisin". Muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli kertonut tunnelista meille, vahvisti vanha huoltomies tunnelin olemassaolon, sanoen: "En menisi sinne. En ainakaan ilman valoa."

Eräänä iltana poltimme ystäviemme kanssa muutamat jointit ja päätimme lähteä tunneliin - ilman valoja. Koska halusimme varmistua siitä, ettei kukaan loukkaantuisi, vedimme pitkää tikkua ja se, joka sai lyhyimmän tikun kävisi tunnelissa, kun me muut odottaisimme tunnelin suuaukolla. Hankimme tekniikan opiskelijoilta pimeässä kuvaavat kamerat ja lainasimme radiopuhelimia ystäväni vanhemmilta, jotka asuvat lähellä koulua. Meitä oli viisi, joten neljä meistä odottaisi tunnelin molemmilla puolilla, kun yksi kävisi tunnelissa kameran kanssa. Jos jotain tapahtuisi, voisimme käyttää radiopuhelimia.

Koska olin lihava ja laiska, varmistin todellakin sen, etten saisi pitkää tikkua vaan sen sijaan ystäväni Jeff hoitaisi homman kotiin. Ensimmäisenä tunneliin päästyämme tajusimme, että paikka oli säkkipimeä ja haisi ihan kissankuselle. Jeff lähti minun puoleltani, jossa valokatkaisin oli (tai no ei valokatkaisin vaan enemmänkin vipu sähkökaapissa, jos tiedätte mitä tarkoitan). Testasimme radiopuhelimia ja pian hiljennyimme. Jeff laski mielessään kolmeen ja aloitti tehtävänsä.

Käänsimme taskulamppumme poispäin tunnelista voidaksemme nähdä, jos joku saapuisi paikalle ja voidaksemme pitää huolta siitä, että pimeänäkö kamerassa toimisi. Kuulimme Jeffin askeleet noin minuutin ajan, kunnes ne katosivat kokonaan. Sen jälkeen odotimme Jeffin soittoa - halusimme tietää, että hän oli kunnossa. Aika tuntui ikuisuudelta minuutti toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä kuulin puhetta radiopuhelimestani. Se oli toinen "joukkue", siis ystäväni tunnelin toisella puolella.
"Hei, lähtikö Jeff jo? Meillä on ihan vitun tylsää."
Tarkastin kelloni ja huomasin, että Jeff oli lähtenyt yli tunti sitten.
"Hän lähti tunti sitten, luulin että kusetat meitä."
"Mitä helvettiä? Laita valot päälle ja kun me näemme ne, tapaa meidät tunnelin puolessavälissä." Kesti hetki ennen kuin ruosteinen vipu suostui yhteistyöhön. Selvästikään tunnelia ei oltu käytetty aikoihin. Vivun toimimisenkin jälkeen valojen syttymisessä meni aikansa, mutta onneksi kuulimme suhteellisen nopeasti ystäviemme äänet uudelleen.
"Selvä, valoa on, juoskaa."
Tunneli ei voinut olla kilometrien pituinen, emmekä nähneet koko matkan aikana yksiäkään portaita, viemäriluukkua, ovea tai mitään muutakaan tietä pois tunnelista. Ainut poistumistie oli pitkä suora toiseen rakennukseen.
Hetken hölkkäämisen jälkeen kuulin ystävieni lähestyvän. Juuri kun olin huutamassa heille, kompastuin.

Kaatuminen sai minut huonovointiseksi mutta ei mennyt kauaa, kun olin jo jaloillani ja saatoin katsoa mihin olin kompastunut. Se oli se helvetin kamera. Tai ainakin jäänteet siitä. Linssi oli pois paikoiltaan, kantokahva oli revitty pois paikoiltaan, näyttö oli haljennut ja roikkui johtojensa varassa. 
"Missä helvetissä Jeff on? Entä missä on hänen radiopuhelimensa?"
Sitä me kaikki mietimme ennen kuin nousin ylös ja tungin kameranraadon laukkuuni. "Vitut, meidän täytyy päästä ulos täältä. Soitamme hänen puhelimeensa kun pääsemme ulos."
(Tunneli oli vanhojen rakennusten päästä eikä uusien, joten lähdimme suoraan ajamaan ja jätimme puhelimemme autoon.)

Kuusikymmentäseitsemän puhelua.
Soitimme hänelle 67 kertaa emmekä löytäneet häntä. Noista puheluista on siis viikko - sen jälkeen olemme soittaneet hänelle lukemattomia kertoja. Luoja tietää, kuinka monta kertaa. Hänen kämppiksensä ei lopeta minulle tekstaamista. Pelkään Jeffin puolesta, kun mietin, missä hän on. Minua kuitenkin kammottaa vielä enemmän se, että kameran muistikortti ei enää ollut paikoillaan, kun palasin opiskelija-asuntolaan ja tarkistin asian. Tänään sain paketin. Avasin sen. Paketista löytyi Jeffin puhelin, muistikortti ja lappu, jossa luki: "En katsoisi sitä". Hänen puhelimensa soittotiedot loppuivat 99 puhelun jälkeen ja soittajia olivat hänen tyttöystävänsä, hänen äitinsä, me, ja saapuneita tekstiviestejä hänellä oli lukematon määrä. En voinut lukea niitä. Tiedän, ettei minun kannattaisi katsoa muistikortin sisältöä. Minun on kuitenkin pakko tietää, missä Jeff oli. Pakko.

Olen niin peloissani juuri nyt. Katsoin muistikortin sisällön. Ei jumalauta olen peloissani. Heti, kun sain sen katsottua, valot huoneessani sammuivat. Ne ovat tosin välkkyneet jo muutaman päivän, joten se on varmaan vain sattumaa. Kuitenkin minua huolettaa se, että kortin nauhan lopussa voin vannoa nähneeni talonmiehen kasvot. Pysäytin filmin varmaan kaksikymmentä kertaa siihen kohtaan. Sen on siis pakko olla hän. Ihan pakko. Vielä enemmän minua kuitenkin huolettaa ääni katossani. Ihan kuin joku tömistelisi. Kun asuin kolmannessa kerroksessa, se ei olisi outoa, mutta nyt olen neljännessä kerroksessa. Täällä katon ja huoneeni välissä ei ole mitään muuta kuin ahdas tila ilmastoilaitteineen ja kaapeleineen. Tömistely ei lopu. Lopettakaa se.

Sain tekstiviestin Jeffiltä minuutti sitten. Jätin puhelimen olohuoneeseen. Luulin sen siis olevan kämppikseni, mutta hän lähti kotiin viikonlopuksi eikä palaa kuin huomiseen mennessä. Ovi on lukossa - automaattisesti. Menin olohuoneeseen ja puhelin oli kadonnut. Soitin siihen kolme kertaa. Ja kolmannella kerralla siihen vastattiin. Kuulin vain hengitystä. Puhelu katkesi. Tekstasin muille ystävilleni mutta he eivät vastanneet. Mitä vittua minä teen?

Yritin mennä tupakalle mutta ovi ei aukea. Ihan sama, kuinka kovaa koitan vääntää kahvaa. Olen luultavasti menettämässä mielenterveyteni. Saan soittoja Jeffin puhelimesta alituiseen. Koko ajan.
Toivon, etten koskaan olisi kertonut teille tätä tarinaa. Toivon, etten koskaan olisi saanut sitä pakettia, ja toivon, että en olisi ollut utelias ja avannut kortin sisältöä tietokoneellani.
Mutta kaikista eniten toivon, etten enää kuulisi hengitystä puhelimeni kautta.

Ei vittu. Puhelimeni ei toimi. Vastasin siihen ja puhelu sammui joka kerta, mutten tajunnut sitä kuin vasta nyt. Hengitys on siis minun korvassani. Voin nähdä hänen heijastuksensa näytöllä. Hän tietää tämän olevan viimeinen asia, jonka kirjoitan. Saan siis kirjoittaa tämän loppuun. Älä koskaan mene siihen tunneliin. Älä koskaan jätä huomioimatta vanhan miehen neuvoa.

Hyvästi /x/ Palvelit minua hyvin.

----

Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta kirjoitin tätä ihan törkeän väsyneenä.

Mutta niin, mielenkiintoinen tarina, joka tosiaan oli postaamisen arvoinen! Kliseinen, kyllä, mutta pidin siitä silti. Jutun todenmukaisuudesta ei ole perää.

- Nelli

tiistai 18. kesäkuuta 2013

08 - JALMARIN ITSEMURHA

Tälle tarinalle ei ole mitään selitystä - siis älä edes yritä etsiä sellaista.


Olin harjoittelijana Nickelodeonin studioilla vuonna 2005 animaatio-opiskelujeni takia. Ei minulle tietenkään maksettu, harvoille harjoittelijoille tehdään niin, mutta jonkinlaisia etuja tämä harjoittelu minulle toi. Aikuisille se ei ole niin iso juttu, mutta monet lapset menisivät sekaisin innostuksesta niiden takia.

Siis, koska työskentelin muokkaajien ja animoijien kanssa, sain katsoa uudet jaksot päiviä ennen kuin ne näytettiin televisiossa. Hyppään kuitenkin asiaan suoraan selittämättä mitään turhia. Ei ollut mennyt kauaa, ku he olivat tehneet Paavo Pesusieni-elokuvan ja sen vuoksi henkilökunnalla ei ollut kovinkaan paljoa inspiraatiota tehdä sarjaa. Kesti siis pidempään, ennen kuin sarjan uusi tuotantokausi saataisiin televisioon asti. Mutta viivytys kestikin oletettua kauemmin järkyttävien tapahtumien vuoksi. Neljännen tuotantokauden ensimmäisen jakson kanssa oli sellaisia ongelmia, jotka saivat kaikki suunnitelmat viipymään.

Minä ja kaksi muuta harjoittelijaa olimme editointihuoneessa pääanimoijien ja äänieditoijien kanssa viime silauksia varten.  Saimme käsiimme kopion, jonka piti olla "Rapupiirasen pelko" ja keräännyimme katsomaan sitä ruudun ääreen. Oli ihan normaalia, että animaattorit laittoivat pilkkaavan ja hauskan nimen jaksoille, jotka eivät vielä olleet valmiita - se oli sisäpiirivitsi työntekijöiden keskuudessa. Esimerkiksi jakso, jossa Paavo ja Patrick adoptoivat merisimpukan, lähetettiin meille nimellä "Miten seksi ei toimi." Ei siis mitään tappohauskaa, mutta piristi ainakin päivää töissä. Joten kun silmiimme osui otsikko "Jalmarin itsemurha", emme pitäneet sitä kuin huonona vitsinä.

Yksi harjoittelija jopa naurahti nimelle matalasti. Pirteä alkumusiikki soi aivan normaalisti. Tarina alkoi siitä, kun Jalmari soitti klarinetillaan täysin normaalisti pari katkeraa sointua. Kuulimme Paavon nauravan ulkona ja silloin Jalmari lopetti, lopulta huusi Paavolle että olisi hiljaa, koska hänellä olisi konsertti illalla ja siihen tulisi harjoitella. Paavo totesi siihen "okei" ja pian lähti katsomaan Sandyä Patrickin kanssa. Kuplat saapuivat ruudulle ja näimme lopun Jalmarin konsertista. Tämän jälkeen asiat kuitenkin muuttuivat häiritsevään suuntaan.

Soittamisen aikana muutamat nauhat toistivat itseään mutta ääni ei. Se oli outoa, koska tässä vaiheessa äänen pitäisi olla jo samassa tahdissa kuin animaation. Kuitenkin, kun soittaminen loppui, loppui äänikin - aivan kuin sitä eroa ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Yleisöstä kuului pientä mutinaa, ennen kuin Jalmarille alettiin buuata. Se ei ollur normaalia piirretyn sarjan buuausta, vaan siinä kuului selvää ilkeyttä. Jalmari näytettiin koko ruudulla ja hänestä loisti pelko. Pian ruutu näytti yleisöön ja keskellä seisoi Paavo, joka hänkin buuasi, vaikka se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Se ei ollut kuitenkaan kaikista oudoin asia. Oudointa oli nimittäin se, että kaikilla oli hyvin realistiset silmät. Eivät ne tietenkään olleet ihmisten silmiä, mutta huomattavasti aidommat kuin normaalisti. Kaikkien pupillit olivat punaiset. Me aloimme katsoa toisiamme näkyvästi hämmentyneinä, mutta koska emme olleet sarjan kirjoittajia, emme kyseenalaistaneet äskeisen vaikutusta lapsiin.

Seuraavaksi kuvattiin kurjan näköistä Jalmaria istumassa sänkynsä reunalla. Hänen hyttinsä ikkunasta näkyi yöllinen taivas, joten konsertista ei selvästikään ollut kulunut kauaa aikaa. Häiritsevin asia tässä oli, että kohtauksessa ei ollut ääntä. Ei minkäänlaista. Emme kuulleet edes palautetta huoneessa olevista kuulokkeista. Aivan kuin ne olisi sammutettu, vaikka ne toimivatkin täydellisesti. Jalmari siis vain istui paikoillaan silmiään räpytellen noin kolmenkymmenen sekunnin ajan, kunnes hän alkoi nyyhkyttää kevyesti. Hän nosti lonkeronsa kasvoilleen ja itki päälle minuutin ajan, ja silloin ääni taustallakin alkoi lisääntyä hiljaisuudesta siihen pisteeseen, että saatoimme kuulla ääntä. Ääni kuulosti hennolta tuulenvireeltä metsässä.

Pikkuhiljaa ruutua alettiin zoomata hänen kasvoilleen - ja tarkoitan myös pikkuhiljaa. Ei sitä huomannut, ellei katsonut ruutua noin kymmenen sekunnin välein puolelta toiselle. Jalmarin nyyhkytys muuttui kovemmaksi ja siinä kuuli selvästi loukkaantumista ja vihaa. Ruutu värähti tuolloin hieman. Ihan kuin se olisi tehnyt niin itsestään. Sekunnin sadasosassa se oli kuitenkin taas palannut normaaliksi. Tuulenvireen äänikin lisääntyi pikkuhiljaa ja se muuttui vakavammaksi - aivan kuin jossain olisi riehunut myrsky. Se ääni ja Jalmarin ääni kuulostivat ihan liian aidoilta. Kuulosti siis siltä, että ne eivät olisi tulleet kaiuttimista vaan ruudun toiselta puolen. Studio haluaa tietenkin käyttää niin hyvää ääntä kuin mahdollista, mutta heidän resusseillaan ei kuitenkaan voinut hankkia niin hyviä laitteita, joilla voisi tuottaa sen kaltaista ääntä.

Tuulen ja nyyhkytyksen lomasta saattoi kuulla hyvin hentoa naurua. Se käytti outoja intervalleja eikä se koskaan kestänyt sekuntia kauempaa, joten sitä oli vaikeaa tajuta (anteeksi, jos kuulostan liian tarkalta, mutta katsoimme tämän jakson kahteen kertaan eli minulla on ollut aikaa pohtia asioita). Tätä kesti kolmekymmentä sekuntia, jonka jälkeen ruutu muuttui epätarkaksi ja alkoi täristä rankasti. Sinä aikana jokin välähti ruudulla. Vaikutti siltä, että yksi ruutu oli vaihdettu.

Pääanimoija keskeytti jakson ja alkoi korjata äskeistä kohtaa ruutu ruudulta. Ja silloin näimme jotain kauheaa. Siinä ruudussa oli kuva kuolleesta lapsesta. Hän ei varmastikaan ollut vanhempi kuin kuusi. Sen pystyimme kertomaan, vaikka hänen kasvonsa olivat runnellut ja veriset, ja toinen hänen silmämunistaan roikkui puhkaistuna hänen tunnistamattomien kasvojensa yllä. Lapsi oli lähes alasti: häntä peittivät vain alushousut. Hänen mahansa oli leikattu auki ja sisälmyksensäkin vain makasivat hänen vieressään. Hän myös näytti olevan jollain katukäytävällä - todennäköisesti se siis oli tie.

Ruudussa näkyi valokuvaajan varjo. Kuvassa ei ollut rikospaikkamerkintöjä - ei teippiä, ei merkintöjä. Kuvakulmakin oli sellainen, ettei se missään nimessä voinut olla todiste. Valokuvaaja siis vaikutti olevan henkilö, joka oli riistänyt sen viattoman lapsen hengen. Olimme tietenkin kauhuissamme, mutta jatkoimme toivoen, että se oli vain joku sairas vitsi.

Seuraavaksi kuvassa näytettiin puolet yhä nyyhkyttävän Jalmarin ruumiista. Itku oli kyllä vain lisääntynyt. Näytti siltä, että hänen kasvoillaan olisi ollut verta, joka vuosi hänen silmistään. Myös veri oli äärimmäisen realistista - jos sitä olisi koskenut, olisi varmaan saanut verta sormilleen. Tuuli oli alkanut kuulostaa myrskyltä metsässä: kuulimme jopa katkeavien oksien ääntä. Se nauru, matala nauru, alkoi kestää pidempään ja tuli useammin. Noin kahdenkymmenen sekunnin jälkeen kuva tärisi taas kerran ja näytti yhden ruudun kestoisen kuvan.

Editoija ei olisi halunnut katsoa sitä emmekä sen koommin mekään, mutta tiesimme, että hänen oli pakko tehdä se. Tällä kertaa oli taas kuva pienestä tytöstä, joka ei varmastikaan ollut vanhempi kuin se aikaisempikaan. Hän makasi mahallaan hiukset lilluen vieressään olevassa verilammikossa. Myös tämän lapsen vasen silmä oli irrotettu ja puhkaistu, ja häntäkin verhosivat vain alushousut. Hänen selässään oli syvä ja pitkä viilto, jonka päälle oli kasattu tytön sisälmykset. Tämäkin tyttö oli kadulla ja kuvassa näkyi valokuvaajan varjo, joka kooltaan ja muodoltaan muistutti aiemman henkilön varjoa. Minun oli pakko nielaista takaisin oksennukseni ja yksi harjoittelija, ainut tyttö huoneessa, juoksi pois paikalta. Show kuitenkin jatkui.

Kesti viisi sekuntia sen toisen kuvan näkymisestä, kun Jalmari sitten hiljentyi ja niin kävi muillekin äänille. Palasimme melkein kohtauksen alkuun. Jalmari laski lonkeronsa ja hänen silmänsä olivat pelottavan realistiset. Muistuttivat niitä silmiä, jotka näimme tämän jakson alussa. Jalmarin silmät vuosivat, olivat verehtävät ja olivat osittain irti hänen silmäkuopistaan. Hän vain katsoi ruutua - ehkä katsojaa. Noin 10 sekunnin jälkeen hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta tällä kertaa ei peittänyt silmiään. Ääni oli läpitunkeva ja pistävä, ja kaikista eniten pelkoa kohtaukseen toi nyyhkyttämiseen lisätty kiljunta.

Kyyneleet ja veri tippuivat hänen kasvoiltaan nopeaa tahtia. Tuulen ääni palasi ja niin kävi myös sille matalalle naurulle, jonka jälkeen ne häiritsevat kuvat jatkuivat jopa viiden ruudun ajan.

Animoija onnistui pysäyttämään sen neljännen kohdalla ja kelasi ruutujen välillä. Tällä kertaa kuvassa oli lähes samanikäinen poika, mutta nyt ruumiin kanssa oli toimittu eri tavalla. Sisälmykset vain vedettiin pois mahaan tehdystä viillosta ja pojan oikea, verta vuotava ja puhkaistu silmä oli poistettu paikoiltaan. Animoija jatkoi. Sitä oli varmasti vaikeaa uskoa, mutta seuraava ruutu oli erilainen. Emme kuitenkaan tienneet miksi. Seuraava ruutu, sama juttu. Hän palasi ensimmäiseen ruutuun toistaen ne nopeammin. Silloin minä menetin hallintani. Oksensin lattialle, kun animoijat ja äänieditoijat haukkoivat henkeään kauhuissaan. Viisi ruutua eivät olleet viisi eri kuvaa, vaan sen sijaan ne olivat kuin ruutuja videosta. Näimme käden repivän sisälmykset paikoiltaan hitaasti, pojan silmien keskittyvän tapahtuvaan. Näimme pojan jopa räpyttelevän silmiään.

Pääeditoija käski meidän lopettaa - hänen oli pakko kutsua sarjan luoja katsomaan tätä. Herra Hillenburg saapui noin viidentoista minuutin kuluttua. Hän oli hämmentynyt kutsusta tänne, joten editoija päätti vain jatkaa jakson katsomista. Kun ne muutamat ruudut oli näytetty, hiljentyivät sarjan äänet taas kiljumisesta täyteen hiljaisuuteen. Jalmari vain tuijotti katsojaa noin kolmen sekunnin ajan. Pian Jalmaria ei kuitenkaan enää kuvattu ja saatoimme kuulla matalan äänen sanovan "TEE SE", jonka jälkeen näimme Jalmarin kädessä haulikon. Hetkeäkään epäröimättä hän vei haulikon suuhunsa ja painoi liipasimesta. Aidon näköistä verta ja aivon osia lensi hänen takanaan olevalle seinälle ja hänen sängylleen, ja Jalmari lensi taaksepäin suurella voimalla. Jakson viimeiset viisi sekuntia koostuivat siitä, kuinka meille näytettiin Jalmarin sivuttain olevaa ruumista sängyllä. Hänen yksi silmänsä roikkui lattialla hänen päänsä yläpuolella - tai siinä osassa päätä, mitä siitä oli enää jäljellä. Sen jälkeen jakso loppui.

Herra Hillenburg oli ymmärrettävästi vihainen. Hän vaati tietää, että mitä hittoa täällä oikein tapahtui. Suurin osa ihmisistä lähti huoneesta tässä vaiheessa, joten vain kourallinen meistä jäi katsomaan sitä uudelleen. Jakson katsominen toistamiseen aiheutti minulle mitä kauheimpia painajaisia. Kadun siis jäämistäni.

Ainut teoriamme oli se, että joku henkilö oli muokannut jaksoa, kun se eteni piirtämisstudiolta tänne. Johtajat kutsuttiin analysoimaan milloin se oli tapahtunut. Analyysinä oli, että se oli muokattu uuden materiaalian pohjalta. Se oli kuitenkin saapunut meille vain 24 sekuntia sen jälkeen, kun sitä oli muokattu viimeisen kerran ryhmämme sisällä. Kaikki jakson luomisessa mukana oleva laitteisto tarkistettiin vieraan laitteiston ja jopa toimintahäiriön varalta. Toivoimme, että sarjassa olisi näkynyt väärä muokkausaika, mutta kaikki vaikutti olevan kunnossa. Emme tienneet, mitä tapahtui, eikä kukaan tiedä sitä vieläkään.

Kuviakin tutkittiin, mutta niistä ei saatu mitään irti. Yhtäkään lasta ei tunnistettu eikä minkäänlaisia johtolankoja saatu kerättyä jakson tiedoista tai kuvien ruumiista. En koskaan tätä aiemmin uskonut selittämättömiin ilmiöihin, mutta nyt, kun minulle on oikeasti tapahtunut jotain eikä tapahtuneesta tiedetä mitään hatarien todisteiden varjossa, ajattelen asioita kahteen kertaan.


-----

Ihan törkeän mielenkiintoinen tarina, jonka ajattelin jakaa teidän kanssanne! Tämä on perinteinen creepypasta, koska onnistuu tosiaan antamaan sen kuvan, että tämä on tapahtunut oikeasti. Yllä oleva video ei siis ole aito, vaikka videon otsikko kovin paljon yrittää väittää muuta.

Ja hei, toiveita! Onko nämä creepypastat kivoja vai haluaisitteko kuulla erilaisia välillä?

- Nelli

maanantai 17. kesäkuuta 2013

07 - KYNTTILÄPOUKAMA

Skyshale033
Aihe: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Muistaako kukaan tätä lastenohjelmaa? Sen nimi oli Kynttiläpoukama ja muistaakseniolin tuolloin kuusi tai seitsemän. En koskaan löytänyt siitä mitään tietoa, mutta muistaakseni sitä näytettiin paikallisella tv-kanavalla vuosien 1971 ja 1972 paikkeilla. Asuin silloin Irontonissa. En muista miltä kanavalta ohjelma tuli, mutta sitä näytettiin aina joskus päivällä neljän maissa.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Kuulostaa todella tutulta.. Asuin Ashlandin lähellä ja olin yhdeksänvuotias vuonna '72. Kynttiläpoukama... Oliko ohjelmassa merirosvoja? Muistan merirosvonuken luolansuulla puhumassa pienelle tytölle.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
HUH! En siis ole sekaisin! Muistan Piraatti Percyn. Hän oli pelottava.. Näyttihän hän siltä, että hänet oli rakennettu toisten nukkejen osista. Siis todella halvalta. Hänellä oli vanhan posliininuken pää ja vaikutti, ettei se antiikki sopinut hänen muuhun ruumiiseensa.

En kyllä muista miltä kanavalta ohjelma tuli! Ei se muistaakseni ainakaan WTSF ollut.

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Anteeksi kun herätän tämän vanhan aiheen henkiin, mutta tiedän tasan tarkkaan, mistä puhut, Skyshale. Kynttiläpoukama näkyi vain muutaman kuukauden ajan vuonna 1971. Olin silloin 12 ja katsoin siitä muutaman jakson veljeni kanssa. Äitini antoi meidän katsoa sitä uutisten jälkeen. Katsotaas mitä minä siitä muistan. Ja, ai niin, sarja tuli kanavalta 58.

Kaikki tapahtui Kynttiläpoukamassa ja päähenkilönä oli pieni tyttö, joka kuvitteli olevansa merirosvojen ystävä. Merirosvolaivan nimi oli Nauruvarasto, ja Piraatti Percy ei ollut kovinkaan hyvä merirosvo, koska hän pelkäsi koko ajan. Sarjan taustalla soi myös koko ajan kalliope-musiikki. Tytön nimeä en kyllä muista.. Se oli Janice tai Jade tai jotain. Kai se oli Janice.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Kiitos Jaren! Nyt muistan vaikka mitä, kun mainitsit Nauruvaraston ja kanava 58:n. Laivan keula oli puinen hymynaama, jonka alaleuka oli veden alla. Ihan kuin se olisi yrittänyt nielaista koko meren.. Ja sillä oli myös hirveä Ed Wynnin ääni ja nauru.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Haha, nyt minäkin muistan. Mitä muistuu, Skyshale:  "Sinun täytyy.. Mennä.. Sisälle."

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lasteohjelma?
Hyi Mike, sain kylmänväreet tuosta. Eli jep, kyllä muistan. Noin laiva aina sanoi Percylle kun hänen täytyi mennä johonkin pelottavaan paikkaan, kuten luolaan tai pimeään huoneeseen. Niistähän ne aarteet aina löytyivät. Ja kamerahan lähentyi Nauruvaraston naamaa jokaisen paussin kohdalla. "Sinun.. Täytyy.. Mennä... Sisälle!" Ne kaksi karsastavaa silmää ja roikkuva vaahtoleuka.. Ja siima joka aina avasi sen suun. Hyh. Se näytti niin halvalta ja kauhealta!

Muistatteko tarinan pahiksen? Hänen kasvonsa olivat ihan kapeiden, pitkien hampaiden peitossa, ja oikeastaan sen lisäksi hänellä oli vaan ne viikset.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ihan tosissani luulin, että pahis oli Pirate Percy. Olin siis viisivuotias, kun tätä ohjelmaa näytettiin. Painajaismateriaalia...

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei hän ollut se pahis. Hän oli pahiksen apulainen, Horace Hirmuinen. Hänellä oli monokkeli viiksien päällä.. Kai sitä varten, että ymmärtäisimme hänen olevan yksisilmäinen.

Mutta niin, se pahis oli toinen nukke. Ihonviejä. Millaisia ohjelmia meidän on oikein annettukaan katsoa..

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Hyvä Luoja, Ihonviejä.. Millaisia ohjelmia oikein katselimme? En edes voinut katsoa televisiota päin, kun he näyttivät Ihonviejän. Hän vain hyppäsi jostain paikalle narujen varassa pelkkänä luurankona ruskean silinterihattunsa ja viittansa kansssa. Ja ne lasisilmät, jotka olivat liian isot hänen kalloonsa.. Jeesus soikoon.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Eivätkö hänen silinterihattunsa ja ja viittansa oltu ommeltu ihan miten sattuu? Oliko sen idea näyttää, että ne oli tehty lasten ihosta?

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Jep, luulen niin. Muistan, että hänen suunsa ei auennut ja mennyt kiinni, vaan hänen leukansa vain liukui ees-taas. Muistan pikkutytön kysyneen: "Miksi suusi liikkuu noin?" Ja silloin Ihonviejä ei katsonut tyttöön vaan kameraan.. "Että voisin jauhaa ihoasi", hän vastasi.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Olen niin helpottunut että muutkin muistavat tämän kamalan ohjelman!

Vieläkin muistelen joskus yhtä kamalaa unta, minkä sarja minulle aiheutti. Siinä sarjan avauslaulu oli juuri loppunut ja kaikki hahmot palasivat ruudulle. Kaikki hahmot olivat paikalla, mutta kamera vain tarkensi heidän jokaisen kasvoja vuorotellen, kun he huusivat. Nuket ja marionetit vain tärisivät ja rätisivät holtittomasti ja kuului vain pelkkää huutoa, huutoa ja huutoa. Tyttö vain valitti ja itki, aivan kuin hän olisi joutunut kestämään sitä jo monen tunnin ajan. Heräsin tästä painajaisesta monta kertaa ja kastelin lähes aina sänkyni sen nähtyäni.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
En usko, että se oli uni. Muistan sen. Sehän oli yksi jaksoista.

Skyshale033
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei, ei, ei, se ei ole mahdollista. Siinä ei ollut mitään juonta, he vain seisoivat paikoillaan itkien ja huutaen koko jakson ajan.

kevin_hart
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ehkä yritän vain luoda siitä muistoa, mutta vannon Jumalan nimeen, että olen nähnyt kuvailemasi. He vain huusivat.

Jaren_2005
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Ei taivas. Nimenomaan. Se pieni tyttö, Janice, hän vain tärisi. Ja Ihonviejä huusi kireän hammasrivistönsä välistä.. Hänen leukansa kallistui niin kovin, että luulin sen irtoavan liitoksistaan. Sammutin television ja sen koommin en kasonut sarjaa uudelleen. Juoksin kertomaan tapahtuneesta veljelleni. Emme kuitenkaan uskaltaneet avata televisiota enää.

mike_painter65
Aihe: Re: Kynttiläpoukama, paikallinen lastenohjelma?
Vierailin tänään äitini luona hoitokodissa. Kysyin häneltä, että muistiko hän viel 70-luvun alkupuolta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän, ja eritoten kysyin sarjasta nimeltä Kynttiläpoukama. Hänen mielestään oli outoa, että muistin sen. Kysyin miksi, ja hän sanoi: "Koska mielestäni oli niin outoa, että sanoit 'menen nyt katsomaan Kynttiläpoukamaa, äiti.' Sen jälkeen vaihdoit kanavaa ja katsoit tyhjää ruutua 30 minuutin ajan. Sinulla tosiaan oli suuri mielikuvitus pienen merirosvosarjasi kanssa."



---

Eww! Oli ihan pakko suomennella tämä tarina, koska tämä oikeasti oli aika pelottava. Ei kuitenkaan oikea sarja? Apua.

Tämä on (kuulemma) keskustelu NetNostalgia-foorumilta. Aito vai ei, siitä en ole ihan varma. Sen voitte päättää itse!

- Nelli

torstai 6. kesäkuuta 2013

06 - KERTA EI RIITÄ, HEINI

Olen saanut tämän tarinan ystävältäni Heiniltä.

Ennen tämän tekstin lukemista muistakaa, että Heinillä on yli-inhimillisiä kykyjä. Hän pystyy esimerksi ottamaan yhteyttä kuolleisiin ja lukemaan ihmisten auroja.


Joka tapauksessa, ennen tätä tapausta Heinin äiti oli kuollut syöpään. Nyt siitä on kulunut jo vuosi. Lähes heti äitinsä kuoleman jälkeen Heini kuitenkin yritti ottaa yhteyttä häneen. Miksi? Koska hän tunsi olevansa hukassa ilman äitiään. Vaikka tämä olisikin saattanut onnistua, päätti Heini laittaa niinsanotusti kaikki "hanat" kiinni ja keskeyttää yrityksen reaktiotaan pelätessään.

Kaksi viikkoa yrityksen jälkeen Heini näki kuitenkin unta. Siinä unessa Heini oli jonkun kaverinsa luona ja edesmennyt äiti oli yrittänyt ottaa häneen toistuvasti yhteyttä. Heini ei kerennyt vastaamaan puhelimeen kertaakaan. Lopulta Heini kuitenkin lähti kotiin, joka hänen unessaan oli iso ja hieno, ruskea talo. Talossa oli tupakeittiö ja olohuoneesta löytyi ruskeansävyinen kulmasohva. Siinä sohvalla istui hänen äitinsä jalat rintaa vasten olovaatteet päällään.

Tässä unessa Heinin äiti oli laiha - siis yhtä laiha kuin ennen kuolemaansa. Ennen syöpää hän oli kuitenkin ollut ylipainoinen.

Unessa Heinin kaksi nuorempaa sisarusta, jotka unessa olivat todella pieniä, juoksivat sohvan ympäri.

"Missä sä oot ollu?" Heinin äiti kysyi. "Kaverilla", kuului Heinin vastaus.

"Mikset sä oo ilmottanu mitään?" oli Heinin äiti kysynyt huolissaan. "Mä oon koittanu soittaa sulle kerran, mut sä et vastannu", Heini oli vastannut itsepuolustuksena.

Yhtäkkiä Heinin äidin elekieli muuttui vihaiseksi ja silloin hän käänsi katseensa tyttäreensä.

Kerta ei riitä, Heini.

Ja herättyään Heini tiesi tasan tarkkaan, mistä äitinsä oli puhunut.

----

Tämä on siis tositarina ja ystävältäni saatu! Minun mielestäni ihan törkeän mielenkiintoinen tapaus ja varmasti "Heinillä" oli sinä aamuna suhteellisen järkyttynyt olotila.

Heinin äidin sanat siis liittyivät siihen yhteyden ottamiseen. Ihan näin tiedoksi, jos joltakulta meni ohi. Siis hänen äitinsä mukaan Heinin tulisi ottaa häneen yhteyttä toistamiseenkin.

- Nelli

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

05 - VALKOINEN OLENTO

Mulla on teille pienoinen "tarina" kerrottavana, enkä tiedä mitä mä haluan teidän tähän kommentoivan tai miksi haluan tän tänne jakaa, mutta tää on aika pitkään jo vaivannut mua ystäväni kanssa.

Kyseinen tapahtuma mistä nyt kerron, tapahtui joskus noin 6 vuotta sitten. Oli kuolleiden muistopäivä ja kävelimme ystäväni kanssa myöhään illalla kohti yöpymispaikkaamme Keravalla (oli jo täysin pimeää). Lunta ei vuodenajasta huolimatta maassa ollut.

Olimme oikaisemassa yöpaikkamme lähettyvillä olevalle pururadalle erittäin lyhyttä valaisematonta tietä, joka oli siis pilkkopimeä. Noin puolivälissä ystäväni tarttuu minua kovaa ranteesta ja kysyy pelokkaana "J, mikä toi on?" ja samalla hetkellä itsekin huomaan mistä on puhe.

Noin 1½ metrin päästä meistä maassa "möyrii" täysin valkoinen (hieman hohtava) olento(?). Se näytti siltä kun koittaisi päästä ylös, mutta ei päässyt. Kyseisellä olennolla ei ollut mitään näkyviä raajoja vaan oli tasainen ihmisen kokoinen möntti... Myöskään lehtien kahinaa ei kuulunut vaikka maa oli täynnä kuivuneita lehtiä sillon. Ystäväni luuli ensin näkevänsä harhoja ja itse huomasin sen vasta siinä vaiheessa kun hän kysyi mikä siinä on. Juostiin säikähtäneinä pakoon ja hetken kuluttua palattiin ystäväni mummon kanssa katsomaan.
Olentoa ei näkynyt missään ja silloin huomasimme, että kohta missä se oli ollut niin pururadan valot valaisivat siihen selvästi. Eli pururadan valot eivät olleet päällä silloin aikaisemmin siitä mennessämme.

Eräänä kommenttina tekstiin oli laitettu tämä: "Oisko siin joskus jotain tapahtunut ja se energia siinä teille näyttäytyi.Väkivaltaista vai sairauskohtaus..Tuli mieleen teidän ahdistuneesta olosta..ja toki voi ahdistua äkkiseltään,vaik näkis jotain kaunistakin ,mutta niistä tulee yleensä rauhallinen fiilis sit kuitenkin lopuksi ja sitä muistelis eri tavalla.Mutta tuo nyt tuli mieleen noin."

Tähän J oli vielä vastannut: "niin kauan me ollaan mietitty sitä ja monesti on käynyt mielessä sekin, että saattoiko se sittenkin olla vaan joku känniläinen, vaikka tiedän kyllä että ei se ihminen ollut. Siitä paikasta noin 100 metrin päässä on baari ja siksi känniläisenkin mahdollisuutta mietitty  toi paikka sijaitsee myös sellasella vähän huonomaineisella alueella, että en kyllä ihmettele vaikka jonkun elämä siihen väkivaltaisesti olisikin päättynyt."

---

Mielenkiintoista! Sain tämän tarinan ystävältäni, joka taas oli kuullut tämän parhaalta kaveriltaan ja kopioi minulle tekstin, jonka J oli eräälle foorumille kirjoittanut.

Mutta niin - mitä mieltä te olette siitä, että mikä tuo olento oikein oli? Annoinhan teille vain yhden teorian!

- Nelli

tiistai 4. kesäkuuta 2013

04 - TUO MIES

Tammikuussa 2006 kuuluisan psykiatrin asiakas piirsi kuvan miehestä, jonka hän oli nähnyt toistuvasti unissaan. Useammin kuin kerran kyseinen mies oli antanut naiselle yksityiselämään liittyviä neuvoja. Naisen mukaan hän ei ollut koskaan tavannut miestä.


Muutaman päivän ajan potilaan piirtämä kuva pysyi unohduksissa psykiatrin pöydällä, kunnes toinen potilaskin tunnisti miehen unistaan. Tämäkin potilas toisti aiemman sanat: hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä miestä.

Tapauksesta kiinnostunut psykiatri päätti kopioida kuvia miehestä kollegoilleen ja mielenkiintoista olikin se, että heidänkin potilaansa tunnistivat miehen unistaan. Muutaman kuukauden sisällä jo neljä ihmistä olivat tunnistaneet miehen heidän uniensa toistuvana vierailijana. Kaikki potilaat kutsuivat häntä nimellä tuo mies.

Tammikuusta 2006 tähän päivään asti ainakin 2000 ihmistä ympäri maailman ovat tunnistaneet tämän miehen juurikin unistaan. Tällä hetkellä miehen nähneiden ihmisten välillä ei ole minkäänlaista linkkiä tai yhteyttä mikä selittäisi, että miksi juuri nämä ihmiset ovat nähneet kyseisen miehen. Kaikista mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että kukaan ei ole tunnistanut tämän miehen kasvoja oikeassa elämässä - siis hänet voi nähdä vain unissaan.

Miehestä löytyy myös monenlaisia teorioita.

1. Arkkityyppiteoria
Jungin psykoanalyyttiseen teoriaan pohjautuvan version mukaan tämä mies on arkkityyppinen (kaikille yhteinen), alitajuntainen kuva, joka nousee ihmisen mieleen tietynlaisiin herkkiin aiheisiin ilmestyneissä vaikeuksissa. Vaikeisiin asioihin tässä tapauksessa voidaan lukea esimerkiksi tunteellinen kehittyminen, suuret muutokset elämässä, stressaavat tilanteet jne.

2. Uskonnollinen teoria
Joidenkin ihmisten mukaan tämä mies on itse Luoja. Miestä siis pidetään yhtenä muotona, jollaisena Jumala näyttäytyy nykyään. Tähän uskovat sanovat, että miehen sanoihin täytyisi kiinnittää tarkkaa huomiota.

3. Univierailuteoria
Tällä kaikista mielenkiintoisimmalla teorialla on valitettavasti myös kaikista alimmat tiedefaktat rinnallaan. Tämän teorian mukaan mies on elävä henkilö, joka pystyy vierailemaan ihmisten unissa psykologisten taitojen ansiosta. Joidenkin mukaan mies näyttää aivan samalta kuin unissa, kun taas toisten mielestä hän ei muistuta ollenkaan unimuotoaan. Jotkut jopa uskovat miehen olevan suuren yrityksen luoma keino, jolla käsitellä mielenterveysongelmia.

4. Unenmatkimisteoria
Tämä on tieteellinen, psykososiaalinen teoria, jonka mukaan unet miehestä ovat lisääntyneet tasaisesti ja johtuvat siitä, että ihmiset matkivat toisten unia. Periaatteessa ihminen on siis niin vaikuttunut kuullessaan miehestä, että alkaa itsekin nähdä häntä unissaan.

5. Tunnistamisteoria
Tämä teoria sanoo, että ihmiset yksinkertaisesti näkevät tämän miehen todellisuudessa - normaalistihan me emme muista yksityiskohtaisesti unessa näkemiämme kasvoja.

Lisää miehestä voit lukea täältä.

---

Tämäpä oli mielenkiintoinen tapaus! Periaatteessa tämä ei ole perinteinen Creepypasta, mutta ajattelin postata tämän kuitenkin, kun mielenkiintoiselta kerran vaikutti.

Hei, jos teillä on jotain mielenkiintoisia omakohtaisia kokemuksia, niin postatkaa niitä minulle! Saat lähettää joko raakaversion tai itse kirjoitetun sellaisen, minua ei haittaa. Mainitsen tai piilotan nimesi, jos niin tahdot.

- Nelli

maanantai 3. kesäkuuta 2013

03 - SZOMORÚ VASÁRNAP

"Szomorú Vasárnap" on vuonna 1933 julkaistu hittisävellys unkarilaiselta säveltäjältä nimeltä Rezső Seress. Yleisemmin se tunnetaan kuitenkin nimellä "unkarilainen itsemurhalaulu", koska tämä laulu on saanut sadat ihmiset tekemään itsemurhan. Laulusta on tehty monia cover-versioita, kuuluisin näistä luultavasti Billie Holidayn versio, ja suurimmaksi osaksi tätä laulua pidetään urbaanilegendana ja nerokkaana markkinointikampanjana.


Radioon päätynyt versio ei kuitenkaan ole alkuperäinen sävellys. Rezső Seress kertoi, että alkuperäinen laulu oli sävelletty hänen tyttöystäväänsä, joka oli juuri jättänyt hänet, varten. Laulun avulla he olivat hetken aikaa yhdessä mutta sitä iloa ei kestänyt kauaa, koska nainen hyppäsi  Rezsőn asunnon ikkunasta. Säveltäjä itse oli tuolloin poissa. Hänelle tyttöystävä oli kuitenkin jättänyt viestin, jossa luki "Szomorú Vasárnap."

Laulua muutettiin ennen julkaisua. Rezső Seress itse menehtyi vuonna 1969 tehtyään itsemurhan samalla tavoin kuin tyttöystävänsä.

---

Yäk. Itselläni ei ollut edes pokkaa kuunnella tätä laulua loppuun, mutta oli sen verran mielenkiintoinen tarina, että ajattelin tämän tänne postata.

Tämä tarina on siis tositapahtumiin perustuva. Suhteellisen ahdistavaa, eikö?

- Nelli

02 - EI ENÄÄ KOSKAAN

Olin seitsemäntoista kun hän saapui luokseni. Olin asunut väkivaltaisen äitini kanssa jo seitsemäntoista pitkää, kivuliasta vuotta. Silloin oli keskiyö ja äitini nukkui, joten kun hän koputti kolme kertaa kevyesti oveemme, minä olin vastassa. Oven takana seisoi erikoisen näköinen pieni tyttö: hän oli kalpeakasvoinen, hänen vaaleat hiuksensa olivat leteillä ja vaaleanpunaisen mekon helma oli repeytynyt. Alas katsoessani huomasin, että tytön paljaat varpaat sinersivät talvipakkasesta, enkä voinut olla huomaamatta hänen mustia silmiään. Käsittämättömän mustia silmiä. Päästin tytön tietenkin nopeasti sisälle huolestuneena hänen vähäisesta pukeutumisestaan. Vasta jälkeenpäin tajusin ihmetellä, miksi tyttö ei värissyt kylmyydestä, enkä edes ymmärtänyt pohtia sitä, että miksi hän ylipäätään oli täällä. Vein hänet olohuoneeseen ja kiedoin hänen hennon vartalonsa isoäidin kutomaan täkkiin. Tyttö piti siitä kiinni, ja vaikka se ei vaikuttanut muuttavan hänen oloaan, hän silti hymyili.


"Mikä nimesi on, kultaseni?"

Painostava hiljaisuus laskeutui yllemme ja tuolloin hän vain tuijotti minua. Aloin jopa tuntea oloni ahdistuneeksi niiden mustien silmien tuijotuksesta. Pian hän kuitenkin hälvensi pelkojani avatessaan suunsa ja puhuessaan pehmeällä, lämpimällä äänellä.

"Lacy Morgan."

Minä nyökkäsin hymyillen.

"Voit yöpyä täällä tämän yön, Lacy", kerroin edetessäni sohvaa kohti. Hän käpertyi kerälle kuin turvaa etsien ja tarkkaili yhä minua niillä mustilla silmillään. Tulloin lähdin ulos huoneesta. Juuri tuona yönä yönä nukuin levollisesti ilman minkäänlaista huolta väkivaltaisesta äidistäni tai sohvalla nukkuvasta oudosta pikkutytöstä.
Kun aamu koitti ja minä siirryin keittiöön, päätti äiti tervehtiä minua lyömällä kahvikupilla olkapäähän. Se isku ei ollut kevyt, joten parahdin kivusta äitiäni tuijottaessa.

"Mitä helvettiä olet tehnyt? Miksi sohvalla on likaa?" Hän huusi ja sai minut hämmentyneeksi. Missä tyttö oli? Kyseltyäni tarpeeksi sain tietää, että tyttö oli kadonnut ja ainoana todisteenaan taakseen hän oli jättänyt likaa sohvalle. Äitini ei kuitenkaan uskoisi minua. Otin siis syyt niskoilleni ja sillä ansaitsin itselleni vahvan nyrkiniskun poskelle. Tapauksen jälkeen lähdin kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta siellä kuulin jotain sellaista, mikä sai kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
"Lacy Morgan löydettiin kuolleena viime yönä."

Kulutin loppupäiväni odottaen lisää tietoa aiheesta, mutta en saanut siitä tietooni mitään. Kotiin saavuttuani sain kuitenkin haluamani tietoja: uutisissa oli hänestä tietoa reaaliaikaisesti.

"Kuusivuotias Lacy Morgan julistettiin kuolleeksi eilisiltana kello seitsemän aikaan. Hänen vaaleanpunaiseen mekkoon verhottu ruumiinsa löydettiin haudattuna hänen kotitalonsa takapihalta. Tähän mennessä hänen äidistään Marrissa Morganista,  jota epäillään tyttärensä murhaamisesta, ei ole kuulunut mitään. Marrisan tiedetään pahoinpidelleen Lacyä useasti ja juuri siksi hän saattaa olla vastuullinen tyttärensä kuolemasta."
Yhtäkkiä kuva Lacystä pomppasi ruudulle. Hän näytti hyvin paljon samalta kuin tapaamisiltanamme vaaleine letitettyine hiuksineen ja vaaleanpunaisine mekkoineen, mutta hänen poskillaan oli väriä.. Ja silmänsä olivat kirkkaan siniset. Monen mielestä tällainen oli turhaa, mutta minulle se ei ollut sellaista - hän oli kuollut ennen kuin saapui talollemme. Siis tunteja aiemmin, jos reportterilla oli oikeita tietoja. Yritin unohtaa asian tekemällä omia juttujani. Menin myös aikaisin nukkumaan, jotta voisin välttää äitini tapaamisen. Keskiyöllä havahduin kuitenkin siihen, kun tunsin viileiden sormien silittävän mustelmaa kasvoillani. Minä huokaisin ja nojauduin pieneen käteen.

"Ei enää koskaan", Lacy kuiskasi ennen kuin tunsin käden katoavan. Tästä ei kulunut edes kymmentä minuuttia, kun kuulin äitini kirkuvan. Kiirehdin makuuhuoneeseen, eikä mikään voinut valmistaa minua siihen näkyyn, joka olisi edessäni. Lähes pyörryin.

Näin äitini kamppailemassa pientä olentoa vastaan. Se olento oli upottanut kasvonsa äitini rintakehään ja saatoin kuulla, kuinka äitini liha repeytyi. Tosiaan kuulin, vaikka vahvimpana äänenä velloi äitini tuskaiset huudot. Toivoin, että en olisi herännyt. Lopulta vakuuttelin itselleni ettei niin ollutkaan tapahtunut. Mutta se oli tapahtunut. Kun Lacy irrottautui äitini rintakehästä sain nähdä terävät, valossa kimmeltävät hampaat. Äitini verestä kimmeltävät hampaat. Lacy hymyili minulle hetken viattomasti, ennen kuin repäisi irti äitini kaulavaltimon. Sitä en enää kestänyt. Siis pyörryin.

Seuraava muistikuva on se, kun heräsin sängystäni. Silloin tappava uteliaisuus minussa heräsi ja astelin äitini huoneeseen. Avasin oven ja edessäni avautui pelkkää tyhjyyttä. Vaikutti lähes siltä, että mitään ei ollut tapahtunut. Äitini peti oli pedattu siististi - siis aivan kuin hän olisi lähtenyt vain aikaisin töihin. Epäilystä herättivät ainoastaan jalanjäljet lapsen likaisista jaloista ja aukinainen ikkuna. Lacy siis tosiaan oli vieraillut luonamme. Tämän jälkeen en enää koskaan nähnyt äitiäni, mutta en sen koommin ikävöinytkään häntä. Menin myös naimisiin ja sain lapsen mieheni kanssa. Lapsen nimeltä Lacy. Lähiaikoina olen huomannut kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa: naapurimme tyttärellä on mustelmia ja naarmuja käsissään. Ja toissapäivänä näin jotain todella outoa. Saatoin vannoa, että näin pienen tytön juoksevan naapurimme takapihan kautta heidän takaovelleen. Tämä tapahtui keskiyön aikaan, joten en voinut olla täysin varma, mutta mielestäni katseemme törmäsivät. Tunnistin ne silmät ja saatoin vannoa hänen lausuneen kolme sanaa minulle.

Ei enää koskaan.

---

Pidin tästä tarinasta, koska se oli kerrottu minä-muodossa. Jotenkin tarinaan pääsee silloin paljon paremmin sisälle; aivan kuin olisit itse sitä kertomassa. Pelottavakin tämä oli tietyltä osin, vaikka tämäkin oli kliseinen.

Etsinkö siis seuraavaksi teille ei-niin-kliseisen tarinan vai pidättekö näistä kliseisistäkin versioista?

Seuraavahan voisi olla vaikka tositapahtumiin perustuva? Mitäs sanotte?

- Nelli

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

01 - ILMEETÖN NAINEN


Kesäkuussa 1972 nainen saapui Cedar Senain sairaalaan päällään ainoastaan valkoinen, veren peittämä leninki. Tämän ei pitäisi olla millään tasolla outoa, koska ihmiset hakeutuvat sairaalahoitoon loukatessaan itsensä sairaalan lähimaastossa, mutta tässä tapauksessa oli kaksi outoa asiaa, jotka saivat naisen nähneet ihmiset pakenemaan ja jopa oksentamaan pelosta.

Ensinnäkin nainen ei näyttänyt ihmiseltä. Hän oli enemmänkin kuin mannekiini, mutta silti hän vaikutti ihmiseltä sujuvan käytöksensä ja liikkuvuutensa vuoksi. Hänen kasvonsa olivat virheettömät kuin mannekiinilla: hänellä ei ollut kulmakarvoja ja hänen kasvonsa oli peitetty vahvalla meikillä. Toinen yksityiskohta taisi pelottaa huoneessa olevia ihmisiä kuitenkin vielä enemmän. Sairaalaan saapuneella naisella oli kissanpentu suussaan niin tiukasti, että hänen hampaitaan ei voinut nähdä, ja kissanpennusta valuva veri roiskui yhä ympäri hänen leninkiään ja lattioita. Yhtäkkiä hän repäisi kissanpennun pois suustaan ja vain hetkeä myöhemmin menetti tajuntansa kaatuen maahan.

Sairaalan pääovista saapumisestaan lähtien nainen oli ollut täysin ilmeetön ja rauhallinen - edes rauhoittavan lääkkeen valmistelu ei saanut häntä hätkähtämään. Lääkärien mielestä oli parasta sitoa nainen kiinni sairaalasänkyyn siksi aikaa, että virkavalta saapuisi paikalle. Nainen ei laittanut vastaan. Kukaan työntekijöistä ei onnistunut saamaan ilmeetöntä naista sanomaan sanaakaan, ja suurin osa heistä tunsi olonsa epämiellyttäväksi, jos heidän täytyi katsoa naista kohden tarpeettoman kauan.

Vaikka mannekiininainen ei vaikuttanut välittävän rauhoittavista lääkkeistä, päätti hän yllättäen alkaa taistella vastaan raivoisalla voimalla. Kahden henkilökunnan jäsenen täytyi pitää naisesta kiinni, kun hän nosti vartaloaan sängystä ilmettäkään väräyttämättä.

Lopulta, taistelun voitettuaan, nainen käänsi tunteettomat silmänsä erästä mieslääkäriä kohden ja teki jotain odottamatonta. Hän hymyili. Tämä teko sai naislääkärin kiljaisemaan ja pakenemaan kauhuissaan. Naisen suusta nimittäin paljastui - normaalin hammasrivistön sijasta - lähes piikkejä muistuttavia, pitkiä hampaita. Mannekiininainen oli tainnut pohtia tarkkaan seuraavaa siirtoaan...

Mieslääkäri jäi tuijottamaan naista hetkeksi ennen kuin avasi suunsa: "Mikä helvetti sinä olet?"

Nainen taivutti päätään lähemmäs olkapäätään kuin miestä tarkkaillen, yhä hymyillen.

Aika ei tuntunut kuluvan ja se katse tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta mieslääkäri kuuli ääniä käytävältä - vartijat lähestyivät huonetta. Ehkä liian myöhään. Samalla sekunnilla nainen nimittäin hyökkäsi eteenpäin ja upotti hampaansa miehen kaulaan, lopulta repien irti hänen kaulavaltimonsa. Mies kaatui lattialle henkeään haukkoen, hukkuen omaan vereensä.

Silloin ilmeetön nainen nousi ylös sängyltä ja kurottautui miestä kohti. Hänen kasvonsa siirtyivät aina lähemmäs, ja mieslääkäri tunsi elämän pakenevan kehostaan.

Nainen nojautui miehen suuntaan kuiskatakseen hänen korvaansa: "Minä.. Olen.. Jumala."

Kun mies oli siirtymässä tuonpuoleiseen, täyttyivät hänen silmänsä pelolla viimeisen kerran. Hän ei voinut kuin katsoa vierestä, kun  nainen tervehti vartijoita - tervehti omalla tavallaan surmaten heidät julmasti yksi kerrallaan.

Paennut naislääkäri selviytyi ja nimesi mannekiininaisen Ilmeettömäksi Naiseksi.

Sen koommin häntä ei ole nähty.

---

No huh huh! Nousi itselläkin niskakarvat pystyyn, vaikka näitä onkin tullut luettua jo vuosien ajan. Tämä on ehdottomasti yksi kauheimmista Creepypastoista kaikessa kliseydessään! Varsinkin tuo kuva.. Oli kamalaa katsella sitä edes sen ajan, että sain tämän postattua.

Mutta kommentoikaa - mitä mieltä te olette? Pelottiko tämä teitä? Onko teillä jonkinlaista toivetta, minkätyylistä Creepypastaa postaan seuraavaksi? Genrejä saa ehdottaa!

Lukijaksi saa muuten liittyä eikä se jakaminenkaan pahoitteeksi ole. Täytyyhän suomalaistenkin saada nauttia pelottavista tarinoista, joita kaikki eivät välttämättä ole kuulleet!

- Nelli
          

EI LAPSILLE TAI HEIKKOHERMOISILLE

Ulkomaat ovat useimmiten meitä edellä. Tämä heijastuu niin vaatteisiin, politiikkaan kuin muihinkin osa-alueisiin, mutta minä olen tullut esittelemään suomalaisille toisenlaisen asian: creepypastan. "Creepypasta" ei (valitettavasti) tarkoita suoran suomennoksen antamaa pelottavaa pastaa, vaan sen sijaan se on verrattavissa perinteiseen kauhutarinaan. Periaatteessa tämä ei siis ole mitenkään uusi asia, mutta allekirjoittanutta häiritsee valtavasti se, että valtaosa Creepypastoista jää suomentamatta ja niin ollen ihmiset, joiden englanti ei ole niin vahvaa, jäävät ilman tätä nautintoa. Tai kidutusta, ihan ihmisestä riippuen. Tämän vuoksi aion suomentaa ja kerätä niitä parhaimpia ja pelottavampia tarinoita teille luettavaksi.

Sepä Creepypastan idea onkin - sen kuuluu sykähdyttää, melkein jopa shokeerata lukijaansa. Eli huomioithan, että Creepypastaa ei todellakaan ole tarkoitettu ihmisille, jotka ovat herkkiä tai nuoria? No, kyllä minä sen jo valmiiksi tiedän, että suhteellisen nuoretkin lukijat tänne tulevat eksymään jännittävien tarinoiden toivossa, mutta toivon teidän lukevan kaikkea omalla vastuulla. On tapauksia, joissa ihmiset ovat jopa menettäneet mielenterveytensä näiden tarinoiden takia, joten se kannattaa muistaa ennen tekstien lukemista.

Siis tiivistettynä; Creepypasta on internetissä foorumilta toiselle kulkeutuva kauhutarina, jonka tarkoituksena on saada lukija pelkäämään, epäilemään asioita ympärillään.

Huomioithan, että nämä tekstit eivät alun perin ole minun kirjoittamiani ja arvostan tekstien kirjoittajia suuresti. En siis väitä tekstien olevan omiani, vaan olen ainoastaan suomentanut ne (joskin muutamasta saattaa löytää taiteellisia eroavaisuuksia).

Mukavia lukuhetkiä!

- Nelli