02 - EI ENÄÄ KOSKAAN

Olin seitsemäntoista kun hän saapui luokseni. Olin asunut väkivaltaisen äitini kanssa jo seitsemäntoista pitkää, kivuliasta vuotta. Silloin oli keskiyö ja äitini nukkui, joten kun hän koputti kolme kertaa kevyesti oveemme, minä olin vastassa. Oven takana seisoi erikoisen näköinen pieni tyttö: hän oli kalpeakasvoinen, hänen vaaleat hiuksensa olivat leteillä ja vaaleanpunaisen mekon helma oli repeytynyt. Alas katsoessani huomasin, että tytön paljaat varpaat sinersivät talvipakkasesta, enkä voinut olla huomaamatta hänen mustia silmiään. Käsittämättömän mustia silmiä. Päästin tytön tietenkin nopeasti sisälle huolestuneena hänen vähäisesta pukeutumisestaan. Vasta jälkeenpäin tajusin ihmetellä, miksi tyttö ei värissyt kylmyydestä, enkä edes ymmärtänyt pohtia sitä, että miksi hän ylipäätään oli täällä. Vein hänet olohuoneeseen ja kiedoin hänen hennon vartalonsa isoäidin kutomaan täkkiin. Tyttö piti siitä kiinni, ja vaikka se ei vaikuttanut muuttavan hänen oloaan, hän silti hymyili.


"Mikä nimesi on, kultaseni?"

Painostava hiljaisuus laskeutui yllemme ja tuolloin hän vain tuijotti minua. Aloin jopa tuntea oloni ahdistuneeksi niiden mustien silmien tuijotuksesta. Pian hän kuitenkin hälvensi pelkojani avatessaan suunsa ja puhuessaan pehmeällä, lämpimällä äänellä.

"Lacy Morgan."

Minä nyökkäsin hymyillen.

"Voit yöpyä täällä tämän yön, Lacy", kerroin edetessäni sohvaa kohti. Hän käpertyi kerälle kuin turvaa etsien ja tarkkaili yhä minua niillä mustilla silmillään. Tulloin lähdin ulos huoneesta. Juuri tuona yönä yönä nukuin levollisesti ilman minkäänlaista huolta väkivaltaisesta äidistäni tai sohvalla nukkuvasta oudosta pikkutytöstä.
Kun aamu koitti ja minä siirryin keittiöön, päätti äiti tervehtiä minua lyömällä kahvikupilla olkapäähän. Se isku ei ollut kevyt, joten parahdin kivusta äitiäni tuijottaessa.

"Mitä helvettiä olet tehnyt? Miksi sohvalla on likaa?" Hän huusi ja sai minut hämmentyneeksi. Missä tyttö oli? Kyseltyäni tarpeeksi sain tietää, että tyttö oli kadonnut ja ainoana todisteenaan taakseen hän oli jättänyt likaa sohvalle. Äitini ei kuitenkaan uskoisi minua. Otin siis syyt niskoilleni ja sillä ansaitsin itselleni vahvan nyrkiniskun poskelle. Tapauksen jälkeen lähdin kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta siellä kuulin jotain sellaista, mikä sai kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
"Lacy Morgan löydettiin kuolleena viime yönä."

Kulutin loppupäiväni odottaen lisää tietoa aiheesta, mutta en saanut siitä tietooni mitään. Kotiin saavuttuani sain kuitenkin haluamani tietoja: uutisissa oli hänestä tietoa reaaliaikaisesti.

"Kuusivuotias Lacy Morgan julistettiin kuolleeksi eilisiltana kello seitsemän aikaan. Hänen vaaleanpunaiseen mekkoon verhottu ruumiinsa löydettiin haudattuna hänen kotitalonsa takapihalta. Tähän mennessä hänen äidistään Marrissa Morganista,  jota epäillään tyttärensä murhaamisesta, ei ole kuulunut mitään. Marrisan tiedetään pahoinpidelleen Lacyä useasti ja juuri siksi hän saattaa olla vastuullinen tyttärensä kuolemasta."
Yhtäkkiä kuva Lacystä pomppasi ruudulle. Hän näytti hyvin paljon samalta kuin tapaamisiltanamme vaaleine letitettyine hiuksineen ja vaaleanpunaisine mekkoineen, mutta hänen poskillaan oli väriä.. Ja silmänsä olivat kirkkaan siniset. Monen mielestä tällainen oli turhaa, mutta minulle se ei ollut sellaista - hän oli kuollut ennen kuin saapui talollemme. Siis tunteja aiemmin, jos reportterilla oli oikeita tietoja. Yritin unohtaa asian tekemällä omia juttujani. Menin myös aikaisin nukkumaan, jotta voisin välttää äitini tapaamisen. Keskiyöllä havahduin kuitenkin siihen, kun tunsin viileiden sormien silittävän mustelmaa kasvoillani. Minä huokaisin ja nojauduin pieneen käteen.

"Ei enää koskaan", Lacy kuiskasi ennen kuin tunsin käden katoavan. Tästä ei kulunut edes kymmentä minuuttia, kun kuulin äitini kirkuvan. Kiirehdin makuuhuoneeseen, eikä mikään voinut valmistaa minua siihen näkyyn, joka olisi edessäni. Lähes pyörryin.

Näin äitini kamppailemassa pientä olentoa vastaan. Se olento oli upottanut kasvonsa äitini rintakehään ja saatoin kuulla, kuinka äitini liha repeytyi. Tosiaan kuulin, vaikka vahvimpana äänenä velloi äitini tuskaiset huudot. Toivoin, että en olisi herännyt. Lopulta vakuuttelin itselleni ettei niin ollutkaan tapahtunut. Mutta se oli tapahtunut. Kun Lacy irrottautui äitini rintakehästä sain nähdä terävät, valossa kimmeltävät hampaat. Äitini verestä kimmeltävät hampaat. Lacy hymyili minulle hetken viattomasti, ennen kuin repäisi irti äitini kaulavaltimon. Sitä en enää kestänyt. Siis pyörryin.

Seuraava muistikuva on se, kun heräsin sängystäni. Silloin tappava uteliaisuus minussa heräsi ja astelin äitini huoneeseen. Avasin oven ja edessäni avautui pelkkää tyhjyyttä. Vaikutti lähes siltä, että mitään ei ollut tapahtunut. Äitini peti oli pedattu siististi - siis aivan kuin hän olisi lähtenyt vain aikaisin töihin. Epäilystä herättivät ainoastaan jalanjäljet lapsen likaisista jaloista ja aukinainen ikkuna. Lacy siis tosiaan oli vieraillut luonamme. Tämän jälkeen en enää koskaan nähnyt äitiäni, mutta en sen koommin ikävöinytkään häntä. Menin myös naimisiin ja sain lapsen mieheni kanssa. Lapsen nimeltä Lacy. Lähiaikoina olen huomannut kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa: naapurimme tyttärellä on mustelmia ja naarmuja käsissään. Ja toissapäivänä näin jotain todella outoa. Saatoin vannoa, että näin pienen tytön juoksevan naapurimme takapihan kautta heidän takaovelleen. Tämä tapahtui keskiyön aikaan, joten en voinut olla täysin varma, mutta mielestäni katseemme törmäsivät. Tunnistin ne silmät ja saatoin vannoa hänen lausuneen kolme sanaa minulle.

Ei enää koskaan.

---

Pidin tästä tarinasta, koska se oli kerrottu minä-muodossa. Jotenkin tarinaan pääsee silloin paljon paremmin sisälle; aivan kuin olisit itse sitä kertomassa. Pelottavakin tämä oli tietyltä osin, vaikka tämäkin oli kliseinen.

Etsinkö siis seuraavaksi teille ei-niin-kliseisen tarinan vai pidättekö näistä kliseisistäkin versioista?

Seuraavahan voisi olla vaikka tositapahtumiin perustuva? Mitäs sanotte?

- Nelli