09 - TUNNELI

Käyn koulua läntisessä Pennsylvaniassa, ja aivan

kuten muissakin maaseudulla sijaitsevilla kouluilla,

on meilläkin omat kummitustarinamme. On Emma-niminen haamu, joka kummittelee teatterissa, vanhimmassa opiskelija-asuntolassa kummitteleva nimetön haamu ja satoja ruumiita lammessa ynnämuuta. Nämä tarinat ovat kuitenkin niin väritettyjä (jopa koulun hallinnon puolesta), että niitä on vaikeaa uskoa. Aina välillä kuulee kuitenkin haamusta, joka kummittelee kampuksellamme olevassa tunnelissa. Se kulkee aina edellämainitusta teatterista muutamiin vanhoihin rakennuksiin, joissa on makuusaleja, mutta suurimmaksi osaksi sitä käytetään juhlatilana.

Tätä kummitustarinaa kuulee kuitenkin harvoin. Monet oppilaat eivät edes tiedä tämän tunnelin olemassaoloa. Minä ja muutama ystäväni saimme kuulla tunnelista eräältä ystävältä, joka asuu tunnelin päässä olevassa rakennuksessa. Hän kuulemma löysi sen seikkaillessaan ympäri kampusta. Hän pelästyi jotain ääntä ja "juoksi kauas sieltä eikä mennyt takaisin". Muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli kertonut tunnelista meille, vahvisti vanha huoltomies tunnelin olemassaolon, sanoen: "En menisi sinne. En ainakaan ilman valoa."

Eräänä iltana poltimme ystäviemme kanssa muutamat jointit ja päätimme lähteä tunneliin - ilman valoja. Koska halusimme varmistua siitä, ettei kukaan loukkaantuisi, vedimme pitkää tikkua ja se, joka sai lyhyimmän tikun kävisi tunnelissa, kun me muut odottaisimme tunnelin suuaukolla. Hankimme tekniikan opiskelijoilta pimeässä kuvaavat kamerat ja lainasimme radiopuhelimia ystäväni vanhemmilta, jotka asuvat lähellä koulua. Meitä oli viisi, joten neljä meistä odottaisi tunnelin molemmilla puolilla, kun yksi kävisi tunnelissa kameran kanssa. Jos jotain tapahtuisi, voisimme käyttää radiopuhelimia.

Koska olin lihava ja laiska, varmistin todellakin sen, etten saisi pitkää tikkua vaan sen sijaan ystäväni Jeff hoitaisi homman kotiin. Ensimmäisenä tunneliin päästyämme tajusimme, että paikka oli säkkipimeä ja haisi ihan kissankuselle. Jeff lähti minun puoleltani, jossa valokatkaisin oli (tai no ei valokatkaisin vaan enemmänkin vipu sähkökaapissa, jos tiedätte mitä tarkoitan). Testasimme radiopuhelimia ja pian hiljennyimme. Jeff laski mielessään kolmeen ja aloitti tehtävänsä.

Käänsimme taskulamppumme poispäin tunnelista voidaksemme nähdä, jos joku saapuisi paikalle ja voidaksemme pitää huolta siitä, että pimeänäkö kamerassa toimisi. Kuulimme Jeffin askeleet noin minuutin ajan, kunnes ne katosivat kokonaan. Sen jälkeen odotimme Jeffin soittoa - halusimme tietää, että hän oli kunnossa. Aika tuntui ikuisuudelta minuutti toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä kuulin puhetta radiopuhelimestani. Se oli toinen "joukkue", siis ystäväni tunnelin toisella puolella.

"Hei, lähtikö Jeff jo? Meillä on ihan vitun tylsää."

Tarkastin kelloni ja huomasin, että Jeff oli lähtenyt yli tunti sitten.

"Hän lähti tunti sitten, luulin että kusetat meitä."

"Mitä helvettiä? Laita valot päälle ja kun me näemme ne, tapaa meidät tunnelin puolessavälissä." Kesti hetki ennen kuin ruosteinen vipu suostui yhteistyöhön. Selvästikään tunnelia ei oltu käytetty aikoihin. Vivun toimimisenkin jälkeen valojen syttymisessä meni aikansa, mutta onneksi kuulimme suhteellisen nopeasti ystäviemme äänet uudelleen.

"Selvä, valoa on, juoskaa."

Tunneli ei voinut olla kilometrien pituinen, emmekä nähneet koko matkan aikana yksiäkään portaita, viemäriluukkua, ovea tai mitään muutakaan tietä pois tunnelista. Ainut poistumistie oli pitkä suora toiseen rakennukseen.

Hetken hölkkäämisen jälkeen kuulin ystävieni lähestyvän. Juuri kun olin huutamassa heille, kompastuin.

Kaatuminen sai minut huonovointiseksi mutta ei mennyt kauaa, kun olin jo jaloillani ja saatoin katsoa mihin olin kompastunut. Se oli se helvetin kamera. Tai ainakin jäänteet siitä. Linssi oli pois paikoiltaan, kantokahva oli revitty pois paikoiltaan, näyttö oli haljennut ja roikkui johtojensa varassa. 

"Missä helvetissä Jeff on? Entä missä on hänen radiopuhelimensa?"

Sitä me kaikki mietimme ennen kuin nousin ylös ja tungin kameranraadon laukkuuni. "Vitut, meidän täytyy päästä ulos täältä. Soitamme hänen puhelimeensa kun pääsemme ulos."

(Tunneli oli vanhojen rakennusten päästä eikä uusien, joten lähdimme suoraan ajamaan ja jätimme puhelimemme autoon.)

Kuusikymmentäseitsemän puhelua.

Soitimme hänelle 67 kertaa emmekä löytäneet häntä. Noista puheluista on siis viikko - sen jälkeen olemme soittaneet hänelle lukemattomia kertoja. Luoja tietää, kuinka monta kertaa. Hänen kämppiksensä ei lopeta minulle tekstaamista. Pelkään Jeffin puolesta, kun mietin, missä hän on. Minua kuitenkin kammottaa vielä enemmän se, että kameran muistikortti ei enää ollut paikoillaan, kun palasin opiskelija-asuntolaan ja tarkistin asian. Tänään sain paketin. Avasin sen. Paketista löytyi Jeffin puhelin, muistikortti ja lappu, jossa luki: "En katsoisi sitä". Hänen puhelimensa soittotiedot loppuivat 99 puhelun jälkeen ja soittajia olivat hänen tyttöystävänsä, hänen äitinsä, me, ja saapuneita tekstiviestejä hänellä oli lukematon määrä. En voinut lukea niitä. Tiedän, ettei minun kannattaisi katsoa muistikortin sisältöä. Minun on kuitenkin pakko tietää, missä Jeff oli. Pakko.

Olen niin peloissani juuri nyt. Katsoin muistikortin sisällön. Ei jumalauta olen peloissani. Heti, kun sain sen katsottua, valot huoneessani sammuivat. Ne ovat tosin välkkyneet jo muutaman päivän, joten se on varmaan vain sattumaa. Kuitenkin minua huolettaa se, että kortin nauhan lopussa voin vannoa nähneeni talonmiehen kasvot. Pysäytin filmin varmaan kaksikymmentä kertaa siihen kohtaan. Sen on siis pakko olla hän. Ihan pakko. Vielä enemmän minua kuitenkin huolettaa ääni katossani. Ihan kuin joku tömistelisi. Kun asuin kolmannessa kerroksessa, se ei olisi outoa, mutta nyt olen neljännessä kerroksessa. Täällä katon ja huoneeni välissä ei ole mitään muuta kuin ahdas tila ilmastoilaitteineen ja kaapeleineen. Tömistely ei lopu. Lopettakaa se.

Sain tekstiviestin Jeffiltä minuutti sitten. Jätin puhelimen olohuoneeseen. Luulin sen siis olevan kämppikseni, mutta hän lähti kotiin viikonlopuksi eikä palaa kuin huomiseen mennessä. Ovi on lukossa - automaattisesti. Menin olohuoneeseen ja puhelin oli kadonnut. Soitin siihen kolme kertaa. Ja kolmannella kerralla siihen vastattiin. Kuulin vain hengitystä. Puhelu katkesi. Tekstasin muille ystävilleni mutta he eivät vastanneet. Mitä vittua minä teen?

Yritin mennä tupakalle mutta ovi ei aukea. Ihan sama, kuinka kovaa koitan vääntää kahvaa. Olen luultavasti menettämässä mielenterveyteni. Saan soittoja Jeffin puhelimesta alituiseen. Koko ajan.

Toivon, etten koskaan olisi kertonut teille tätä tarinaa. Toivon, etten koskaan olisi saanut sitä pakettia, ja toivon, että en olisi ollut utelias ja avannut kortin sisältöä tietokoneellani.

Mutta kaikista eniten toivon, etten enää kuulisi hengitystä puhelimeni kautta.

Ei vittu. Puhelimeni ei toimi. Vastasin siihen ja puhelu sammui joka kerta, mutten tajunnut sitä kuin vasta nyt. Hengitys on siis minun korvassani. Voin nähdä hänen heijastuksensa näytöllä. Hän tietää tämän olevan viimeinen asia, jonka kirjoitan. Saan siis kirjoittaa tämän loppuun. Älä koskaan mene siihen tunneliin. Älä koskaan jätä huomioimatta vanhan miehen neuvoa.

Hyvästi /x/ Palvelit minua hyvin.

----

Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta kirjoitin tätä ihan törkeän väsyneenä.

Mutta niin, mielenkiintoinen tarina, joka tosiaan oli postaamisen arvoinen! Kliseinen, kyllä, mutta pidin siitä silti. Jutun todenmukaisuudesta ei ole perää.

- Nelli